Folkloristiikka ja kirjallisuudentutkimus ovat lähitieteenaloja, joilla on osin yhtenevät tutkimuskohteet. Runo- ja proosamuotoisia folkloren lajeja ‒ kuten kalevalamittaisia runoja, riimillisiä kansanlauluja, satuja, tarinoita ja muuta kertomusperinnettä ‒ on kutsuttu suulliseksi tai kirjoittamattomaksi kirjallisuudeksi. Tieteenalojen työnjako on ollut periaatteessa selkeä: folkloristit ovat tutkineet kirjoittamatonta kirjallisuutta, kirjallisuudentutkijat kirjoitettua. Aina 1900-luvun jälkipuoliskolle saakka folkloren keskeisinä ominaisuuksina pidettiin muistinvaraisuutta, suullista välittymistä ja siitä seuraavaa variaatiota sekä anonyymisyyttä, selkeän tekijyyden puuttumista. Tämä edusti vastakohtaa kirjoitetulle kirjallisuudelle: lähtökohtaisesti kiinteämuotoiselle ja pysyvälle tekstille, jolla oli tunnettu tekijä. Kirjallisten vaikutteiden katsottiin turmelevan aidon folkloren. Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) silloisessa Kansanrunousarkistossa käytettiin merkintää booklore ilmaisemaan perinteen olevan peräisin kirjallisesta lähteestä ja siksi ”epäaitoa” folklorea. Sama päti haastatteluihin. Murretutkijat valitsivat haastateltavakseen mieluiten vähän lukevia ihmisiä ja esimerkiksi Kirkollinen kansanperinne -hankkeen haastattelijat olivat toisinaan huolissaan kirjallisuudesta tietonsa tarkastavista haastateltavista.
Käytännössä vastakohtaisuus ei ole näin yksioikoinen, sillä kirjoittamattomalla ja kirjoitetulla kirjallisuudella on aikojen taakse ulottuva vuorovaikutussuhde. Kansanrunouden kerääjien aikoinaan ihannoima luku- ja kirjoitustaidoton kansanihminen ”puhtaan” folkloren ylläpitäjänä ei ole vuosisatoihin voinut täysin välttyä kirjallisen kulttuurin vaikutuksilta. Suomessa viimeistään kansakoululaitoksen myötä nämä taidot saavuttivat käytännöllisesti katsoen koko väestön ja tosiasia on, että valtaosa maamme perinnearkistoihin taltioidusta aineistosta on tuotettu kirjoittamalla. Folkloristit ovatkin ainakin 1900-luvun viimeisiltä vuosikymmeniltä lähtien joutuneet tarkistamaan näkemyksiään siitä, mitä folklore on ja miten sitä tulisi lähestyä. Suullisen välittymisen rinnalle ovat nousseet monet uudet välittymistavat ja aineistot, niin käsin kirjoitetut tekstit kuin nykyajan sosiaalinen media. Käsitys siitä, mikä kaikkea folkloristiikan tutkimusalaan kuuluu, on huomattavasti laajentunut ja monipuolistunut.
Suullisesta kirjalliseen, kirjallisesta suulliseen
Folkloren tallentamisen historia on samalla sen kirjallistamisen historiaa. 1800-luvun loppupuolella alkaneesta äänentoiston kehityksestä huolimatta kirjoittaminen oli pitkään ainoa mahdollinen tapa tuottaa dokumentteja suullisesta perinteestä. Vanhemmilla äänityslaitteilla tehdyt tallenteet ‒ fonografien vaharullista alkaen ‒ ovat useimmiten vain valikoituja esimerkkejä eri perinnelajien hyvinä pidetyistä esityksistä. Kannettavat magnetofonit ilmestyivät suomalaisten folkloristien kenttätyökalustoon vasta 1960-luvulla. Perinteen tallentajien toimesta alun perin suullinen on enimmäkseen saatettu kirjalliseen muotoon, tarkoituksena joko sen tulevaisuuteen tähtäävä säilöminen arkistoon tai sen erilaisia tavoitteita palveleva julkaiseminen.
Kun romanttisten aatevirtausten ja kansainvälisten esikuvien mukainen kansanrunojen keruu käynnistyi Suomessa 1800-luvun alkukymmenillä, oli kerääjien ensisijaisena tarkoituksena juuri niiden julkaiseminen, saattaminen lukutaitoisen yleisön (käytännössä harvalukuisen eliitin) luettavaksi ja ihailtavaksi. Pian kalevalamittaisten runojulkaisujen seuraan liittyivät muutkin perinnelajit, kuten sadut, sananlaskut, arvoitukset ja riimilliset kansanlaulut. Sekä tieteelliseen tutkimustyöhön tarkoitettuja että laajalle lukijakunnalle suunnattuja, luettavuuden lisäämiseksi joskus pitkällekin muokattuja ainesjulkaisuja on sittemmin ilmestynyt sadoittain, ja ilmestyy edelleen. Oman tärkeän osa-alueensa muodostaa se kaunokirjallisuus, joka monin erilaisin tavoin pohjautuu folkloreen ja käyttää hyväkseen sen elementtejä.
Folkloren ja kirjallisuuden suhde toimii toki myös toisin päin: kirjallisuudesta voi siirtyä vaikutteita suullisena välittyvään perinteeseen. On puhuttu folklorisaatiosta, kun perinnetuotteen kirjallinen alkuperä menettää merkityksensä ja sitä aletaan käyttää yhteisenä ja anonyymina. Nykyään monet vanhat iskelmät ovat juuri tällaisia, yhteislaulutilaisuuksissa tai karaokessa laulettavia ikivihreitä, joiden tekijää tai alkuperäistä esittäjää ei enää muisteta eikä muistella. Vanhemmasta perinteestä osuva esimerkki on arkkikirjallisuus, joka etenkin 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä ja vielä 1900-luvun alussa oli tärkeä kansanomaisen laulannan lähde. Arkkiveisuja julkaisivat ensin 1600-luvulta alkaen papisto ja sivistyneistö, 1800-luvun alkupuolelta lähtien itseoppineet niin kutsutut rahvaan runoniekat ja lopulta periaatteessa kuka tahansa, joka pystyi kustantamaan kaupaksi menevän pienpainatteen. Arkkikauppiaitten ja lukutaitoisten kanssaihmisten välityksellä lauluja oppivat nekin, jotka eivät itse pystyneet ottamaan selvää tekstistä. Luku- ja kirjoitustaidon yleistyminen oli lopulta kohtalokasta arkkikirjallisuudelle, sillä radion ohella sen sivuuttivat omin käsin kirjoitetut lauluvihot.
Folkloristi Kirsti Salmi-Niklander on käyttänyt termiä suullis-kirjallinen traditio kuvatessaan niin kutsutuissa nyrkkipajoissa tuotettuja käsinkirjoitettuja lehtiä. Kutakin lehden numeroa ilmestyi vain yksi kappale ja lehti julkaistiin lukemalla se ääneen lehden lukijakunnalle. Käsinkirjoitetut lehdet olivat suosituimmillaan 1800-luvulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmenillä, jolloin pelkästään suomenkielisiä käsinkirjoitettuja lehtiä julkaistiin satoja. Käsinkirjoitetut lehdet olivat yleisiä myös suomalaissiirtolaisten parissa, varsinkin Pohjois-Amerikassa. Termillä suullis-kirjallinen traditio voidaan kuvata yhtä lailla kansankirjoittajia, jotka ovat esittäneet kirjoittamiaan runoja ja kertomuksia julkisesti eri tilaisuuksissa.
Kirjallisena syntyvää folklorea
SKS:n Kansanrunousarkisto lähestyi jo Kalevalan riemuvuonna 1935 niin kutsuttuja tavallisia kansalaisia pyytämällä heitä kirjoittamaan tietyistä teemoista arkistolle. Ensimmäiset vastaajien omakohtaisiin kokemuksiin perustuvat muistitietokeruut SKS järjesti 1960-luvulla. Siitä lähtien muistitietokeruut ovat kuuluneet SKS:n arkiston vakiintuneeseen toimintaan. Muistitietokeruiden ohella arkiston kokoelmista löytyy päiväkirjoja, teinikalentereita, runovihkoja, kirjeitä ja muita omaelämäkerrallisia aineistoja.
Omakohtaisiin kokemuksiin perustuvat aineistot olivat pitkään ongelma folkloristeille. Yhtäältä ihanteena oli nimenomaan suullisesti itseään ilmaiseva perinteentaitaja ja toisaalta muistitietoa pidettiin liian kiteytymättömänä ollakseen folklorea. 1980-luvun kuluessa mielipiteet muuttuivat ja folkloristit alkoivat tunnistaa ja tunnustaa, että niin muistitiedosta kuin omaelämäkerrallisista aineistoista on löydettävissä folklorelle ominaisia piirteitä. Myös omakohtaista kerrontaa ohjaavat yhteisölliset normit, ja henkilökohtaisista kokemuksista olisi vaikea kertoa ilman kerronnallisten konventioiden noudattamista.
Folkloristit ovat pitkään vierastaneet teknologiaa, vaikka sitä on hyödynnetty kiihtyvällä tahdilla koko 1900-luvun ajan. Ensin tulivat valokopiokoneet, jotka mahdollistivat usein humoristisen Xerox-loren välittymisen. Tietokoneiden yleistyessä paperikopioiden tilalle tulivat esitysgrafiikkaohjelmistot, kuvia hyödyntävät ppt-esitykset, joita välitettiin kopioperinteen tavoin työpaikoilla, varoituksista ja kielloista huolimatta. SKS:n erikoistutkija Ulla Lipponen aloitti sähköposteissa ja internetissä kiertävän digiloren tallentamisen 1990-luvun lopulla, jolloin moni muu folkloristi vielä empi, voiko näitä tuotoksia edes pitää folklorena. Viimeistään 2010-luvun kuluessa folkloristit havahtuivat siihen, että folklore suorastaan kukoistaa internetissä, etenkin sosiaalisessa mediassa. Sosiaalisessa mediassa välitetty folklore on multimodaalista, usein yhdistelmä kirjallista ja kuvallista ilmaisua, joka lainaa, toistaa ja uudistaa folklorea lukemattomin tavoin. Riippumatta formaatista olennaisinta on omaehtoinen tuottaminen.
Yhteisöllistä kulttuuria
Nykypäivänä folkloren keskeisinä piirteinä pidetään omaehtoisuutta ja yhteisöllisyyttä. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii fanifiktio, joka toki syntyi jo vuosikymmeninä ennen internetin syntyä, mutta joka internetin myötä on kasvanut globaaliksi yhteisölliseksi ilmiöksi. Kun aiemmin fanifiktiot levisivät omakustanteisten fanzinejen lukijoiden piireissä, tänä päivänä fanifiktioita kirjoitetaan ja luetaan yhdessä ympäri maailman. Verkossa yhteistekijyys on tavanomaista ja arvostettua. Fanifiktiota on yritetty vastustaa – usein turhaan. Vastustusta toimivammaksi tavaksi on osoittautunut fanien toiminnan hyväksyminen ja jopa toimiminen yhteistyössä heidän kanssaan.
Olemme viime vuosikymmenten aikana siirtyneet postmodernismista metamodernismin aikaan. Ehkäpä yksi metamodernismin aikakauteen siirtymisen merkeistä on se, millä innolla ihmiset kuluttavat tällä hetkellä omaelämäkertoja, muistelmia ja true crimea kirjoina ja podcasteina. Vilpittömyys ja autenttisuus vetoavat. Metamodernismin piirteisiin kuulu myös ironia. Tämä voinee selittää viime vuosikymmeninä järjestyttyjen omien teinivuosien päiväkirjojen äänenlukutapahtumien suosiota. Teinivuosien tunnelmiin palaaminen voi liikuttaa, nolottaa ja huvittaa, mutta silti kokemus halutaan jakaa yhdessä muiden kanssa.
Spoken word ja rap pohjautuvat kumpikin yhdysvaltalaiseen suulliseen perinteeseen. Spoken word -ilmiön taustalla on 1950- ja 1960-lukujen Beat-sukupolvi San Franciscossa ja New Yorkissa. Rap taas sai alkunsa 1970-luvun New Yorkin Bronxissa. Rap-musiikkiin kuuluvat rytmi, sanaleikit ja riimittely, kun taas spoken wordissa puheentahti, äänenpainot ja tauot rytmittävät tekstiä. Sekä rap-lyriikka että spoken word ammentavat esittäjien omakohtaisista kokemuksista ja tunteista ja käsittelevät usein yhteiskunnallisia ongelmia. Nuoria puhutteleva rap-musiikki ja rap-lyriikoiden kirjoittaminen on nähty muun muassa keinona opettaa äidinkieltä ja vahvistaa lukutaitoa sekä vahvistaa identifioitumista omaan kotiseutuun. Suullisen ja kirjallisen kulttuurin rajamaille nämä esittävän taiteen lajit sijoittuvat siksi, että vaikka ne esitetään suullisesti, ne luodaan ja opetellaan kirjoittamalla.
Muuttuneet näkemykset
Vanhalle folklorelle luonteenomaiset suullisuus ja muistinvaraisuus ovat tunnusmerkkejä, joiden merkitys nykymaailmassa on vähentynyt, vaikkakaan ei kokonaan poistunut. Nykyfolklore voi olla yhtä hyvin suullista, kirjallista tai kuvallista, ja sen omaehtoista, virallisista auktoriteeteista riippumatonta tuottamista ja vastaanottamista pidetään tärkeämpänä kuin fyysistä olomuotoa. Yhteisöllisyys, kaavamaisuus ja samojen teemojen, muotojen ja rakenteiden jatkuva variaatio sen sijaan ovat ominaisuuksia, jotka pätevät myös nykypäivän folkloreen.
Suullisen folkloren ja kirjoitetun kirjallisuuden välistä suhdetta pohdittaessa kysymys on lopulta määritelmistä. Laajimman määritelmän mukaan kirjallisuutta on kaikki kirjallisessa muodossa oleva, joskaan tämä määritelmä ei ole kaikkien ”oikean” kirjallisuuden tutkijoiden ja ystävien hyväksyttävissä. Toisaalta kirjallisenakin syntynyt folklore on saanut vakiintuneen aseman ”aitona kansanperinteenä”. Jyrkkien oppialojen välisten erojen sijaan on folkloristisessa tutkimuksessa ollut viime vuosikymmeninä nähtävissä uutta lähentymistä kirjallisuudentutkimuksenkin kiinnostuksen kohteisiin, tutkimusmetodeihin ja terminologiaan. Kirjallisuustieteilijän akateeminen mielenkiinto voi kohdistua kirjallisen kulttuurin aiemmin hyljeksittyihin osa-alueisiin, kuten arkkipainatteisiin, tai edellä mainittujen kaltaisiin, elinvoimaisiin nykykulttuurin muotoihin. Folkloristi voi suunnata katseensa samoihin ilmiöihin, tosin hieman eri näkökulmasta ja erilaisin painotuksin. Sen paremmin menneisyydessä kuin nykymaailmassakaan suullinen ja kirjallinen eivät ole olleet toistensa vastakohtia, vaan toisiinsa monin tavoin vaikuttaneita ja toisiaan täydentäviä ilmaisun muotoja.
Pasi Enges on folkloristiikan emeritus yliopistonlehtori Turun yliopistosta. Eläkepäivinään hän askaroi edelleen saamelaisen ja suomalaisen uskomusperinteen ja erilaisia uskomusolentoja koskevien kertomusten parissa. Erityinen kiinnostuksen kohde on yliluonnollisia kokemuksia koskeva omakohtainen kerronta.
Anne Heimo on folkloristiikan professori Turun yliopistosta. Häntä kiinnostavat kaikki tavat, joilla ihmiset omaehtoisesti kertovat, muistelevat, käsittelevät, tulkitsevat ja esittävät elämäänsä.
Kirjoitus perustuu heidän yhteiseen lukuunsa Folkloristinen kirjallisuudentutkimus teoksessa Lähestymistapoja kirjallisuuteen toim. Hanna Meretoja, Aino Mäkikalli, Anna Helle, Kaisa Ilmonen ja Markku Lehtimäki (SKS, 2024).