Rudolf Åkerblomin (1849–1925) teos ”Väinämöisen soitto” on vuodelta 1885 ja taidemaalari voitti sillä Savolaisen Osakunnan Kalevalan kuvituskilpailussa ylimääräisen palkinnon, 200 markkaa. Juuri muuta tästä maalauksesta ei tiedetäkään. Kalevalan kannalta ajateltuna huomio kiinnittyy Väinämöisen soittimeen. Eikö länsisuomalainen Åkerblom tiennyt, miltä kantele näyttää? Vai onko hän maalannut teoksen erityisesti eurooppalaista aikalaisyleisöä varten, joka ei varmasti tiennyt, miltä kantele näyttää mutta joka varmaankin tunnistaisi harpun ja sen, että kuva-aihe liittyy johonkin eeppiseen perinteeseen? Tämä vaikuttaa todennäköisimmältä selitykseltä.
Åkerblomin ajatuksia voi vain arvailla, kun lisätietoa ei tunnu löytyvän, mutta joka tapauksessa Väinämöinen harppuineen sopi erinomaisesti vuonna 2012 ilmestyneen Kalevala maailmalla -kirjan kanteen. Artikkelikokoelmassa käsitellään Kalevalan kääntämistä ja kääntäjiä, Kalevalan matkaa maailmalle ja elämää uusissa ympyröissä. Varmasti kaikki kääntäjät painivat ainakin kahden perusperiaatteen kanssa: käännöksen pitäisi olla uskollinen alkuteokselle mutta aueta myös uudelle kulttuurille. Tällaiseen risteyskohtaan tuntuisi ”Väinämöisen soitto” -maalauskin asettuvan.
Lönnrotin-aikaiset käännökset
Kun puhutaan Kalevalan kääntämisestä, korostuu, että kyseessä on Elias Lönnrotin (1802–1884) kirjoittama teos. Sen pohjana on karjalais-suomalais-inkeriläinen suullinen runokulttuuri, ja sitä Lönnrotkin pyrkii esittelemään nousevalle suomenkieliselle koulutetulle yleisölle. Muoto, jonka Lönnrot Kalevalalle antoi, kiinnittää sen myös muiden eurooppalaisten tuntemaan kulttuuriperintöön, eeppisen runoelman konseptiin.
On tärkeää muistaa, että kuten Kalevalan ilmestymisellä, myös sen käännöksillä on aika, paikka ja kulttuurihistoriallinen konteksti.
Kalevalaa alettiin kääntää heti sen ensimmäisen version, ns. Vanhan Kalevalan ilmestyttyä 1835. Ensimmäinen käännös, jota ei ilmeisesti ollut tarkoitettukaan julkaistavaksi, valmistui jopa samaan aikaan kirjan käsikirjoituksen kanssa. Kyseessä oli Lönnrotin ystävän ja epävirallisen kustannustoimittajan C. N. Keckmanin (1793–1838) sanatarkka ruotsinnos, jonka avulla Keckmanin, Aleksanterin-Yliopiston (josta tuli sittemmin Helsingin yliopisto) ensimmäisen suomen kielen lehtorin pääasiassa ruotsinkieliset opiskelijat pääsivät jyvälle teoksesta. Käsikirjoitus on tallessa SKS:n arkistossa ja se on päätynyt myös erään yliopiston arkistoon Unkariin.
Elias Lönnrotin omana elinakana eli vuoteen 1884 mennessä Kalevalaa ehdittiin kääntää kahdeksalle kielelle: ruotsiksi, viroksi, unkariksi, ranskaksi, englanniksi, venäjäksi, saksaksi ja italiaksi. Suurin osa näistä kahdeksasta oli katkelmia tai valikoimia, mutta ensimmäisen kokonaiskäännöksen, ruotsinnoksen vuoden 1835 Kalevalasta, ehti työstää julkaisukuntoon kielitieteilijä ja etnologi M. A. Castrén (1813–1852) vuonna 1841. Vuonna 1849 ilmestyneen Kalevalan laajennetun version kokonaiskäännöksistä varhaisin oli Pietarin tiedeakatemiassa vaikuttaneen kielitieteilijän Anton Schiefnerin (1814–1879) saksannos vuodelta 1852.
Lönnrotin eläessä kääntäjillä oli mahdollisuus kysyä neuvoa tai keskustella Kalevalasta suoraan eepoksen koostajan kanssa, ja ainakin Castrén, Schiefner ja ranskalainen Louis Léouzon Le Duc (1815–1889) näin toimivatkin.
Kalevala maailmalla
Sittemmin yhä uusia Kalevalan käännöksiä on ilmestynyt tasaisena virtana. Kalevala maailmalla -kirjan pohjalta rakennetulla verkkosivustolla Kalevalaseura pitää yllä luetteloa tietoomme tulleista käännöksistä. Sen aikajana on jaettu 50 vuoden jaksoihin, ja vaikuttaa siltä, että kiivain tahti on ollut kaudella 1950–1999, jolloin ilmestyi yhteensä 117 Kalevalaa eri kielillä. Nyt kuluva 50-vuotiskausi 2000–2049 on puolessa välissä, ja käännöksiä on ilmestynyt jo ainakin 45, mikä viittaisi siihen, että virta on edelleen voimakas.
Kun minut kutsuttiin vuoden 2010 paikkeilla Kalevalaseuraan päätoimittamaan Kalevalan kääntämistä, kääntäjiä ja käännöksiä käsittelevää artikkelikokoelmaa, yksi peruskysymyksistä, joita tuolloisen toiminnanjohtajan Ulla Pielan kanssa pyörittelimme, kuuluikin: miksi Kalevalaa käännetään? Mikä kääntäjiä on motivoinut ennen, mikä nyt?
Monet artikkelien kirjoittajista käsittelivät myös tätä aihetta, Kalevalan kääntämisen virikkeitä ja kannusteita. Henni Ilomäen käännöshistoriallisesta katsauksesta selviää, että ihan ensin Kalevalaa käännätettiin, eli sen kääntämiseen kannustettiin rahapalkinnolla: 500 ruplaa luvattiin vuonna 1836 sille, joka kääntää vasta ilmestyneen Kalevalan ruotsiksi tai saksaksi. Syyt olivat sekä tieteelliset että kulttuuripoliittiset, olihan kyseessä sekä kansanrunoustieteellinen merkkitapahtuma että kansallisen identiteetin hahmottamisen ja esittämisen välineeksi käsitetty teos.
Kalevalalla ei ole mitään julkaisullista keskushallintoa, mutta Ilomäki huomauttaa, että Kalevalan kääntämistä on kannustettu ja tuettu taloudellisesti Suomesta käsin myös alkuvuosien jälkeen erityisesti 150-juhlavuoden 1985 tienoilla. Viittäkymmentä vuotta aiemmin, Kalevalan riemuvuoden 1935 yhteydessä Kalevalan kääntäjiä palkittiin kunniamerkein.
Valtaosa kääntäjistä kuitenkin näyttää toimineen oman innostuksensa ja henkilökohtaisen motivaationsa voimalla – ja kun ajatellaan, millainen ponnistus 50 runon trokeemittaisen, hyvin erityisellä runokielellä kirjoitetun eepoksen kääntäminen on, motivaation täytyykin olla vahva.
Minua ovat aina kiinnostaneet myös toteutumattomat suurprojektit. Kun sain Kalevala maailmalla -kirjaa toimittaessani perehtyä Kalevalan käännösten kulttuurihistoriaan, minua koskettivat aivan erityisellä tavalla sellaiset kuriositeetiksi jääneet tarinat kuin alankomaalaisen Henrik Hartwijkin (1896–1983) ponnistukset Kalevalan kääntämiseksi. Vuosien työn tuloksena 1931 valmistunut käännöskäsikirjoitus katosi vaivalla löytyneen kustantajaehdokkaan arviointiprosesseissa. Kopiota ei ollut. Hän teki uuden, mutta se ei kiinnostanut ketään, ja vanhainkodissa Hartwijk joutui toteamaan häntä haastatelleelle Sirkka-Liisa Hahmolle, että jonnekin sekin käsikirjoitus oli hävinnyt.
Julian Vesper ja kansantasavallan Kalevala
Kääntäjän toimeentulon ja hankkeen toteutumisen kannalta toiveikkain tilanne on ollut niissä tapauksissa, joissa kutsumus on kohdannut tilauksen. Tällainen onnenpotku osui Kalevalan romaniantajan, toimittaja-kirjailija Julian Vesperin (1908–1996) kohdalle. Hän oli kiinnostunut Kalevalasta jo varhain ja yritellyt sen runojen kääntämistäkin. Työ lähti kuitenkin kunnolla vetämään vasta kun Romanian uusi kansantasavalta tilasi häneltä virallisen käännöksen vuonna 1945. Tauno Nurminen on artikkelissaan siteerannut Vesperiä:
Muiden töiden ohella yritin vuosina 1938–1944 tehdä runomuotoisia käännöksiä sen lauluista, mutta mielestäni epäonnistuin, vaikka myöhemmin totesinkin, että olin jo silloin ollut oikealla tiellä. Onnistumiseni johtui tällä kertaa siitä, että sain työlleni välttämättömän aineellisen sekä moraalisen tuen.
Vesperin romaniankielisen käännöksen syntyprosessissa kiteytyvät muutenkin monet Kalevalan käännöksiä yhdistävät tekijät. Vesper, kuten lukuisat muutkaan Kalevalan kääntäjät, ei osannut suomea. Sen sijaan hänellä oli jonkin verran suomenkielistä tukiverkostoa, joka auttoi häntä tulkitsemaan alkukielistä Kalevalaa. Olosuhteet olivat kuitenkin sellaiset, että vapaa yhteistyö vaikkapa suomalaisten asiantuntijoiden kanssa ei ollut sulkeutuneessa Romanian kansantasavallassa mahdollista. Tauno Nurmelan tietojen mukaan Julian Vesperin tukena olivat aluksi suomalainen insinööri, jossain määrin myös runoilija Arvo Turtiainen (1904–1980) sekä Suomen Romaniassa olevan virallisen edustuston päällikkö ja hänen sihteerinsä.
Vesperillä oli käytössään Barbu B. Brezianun (1909–2008) romaniankielinen proosakäännös vuodelta 1942 ja sittemmin myös vuoden 1953 suomenkielinen Kalevala. Pääasiallisena tukenaan Vesper käytti laajasti hyväksi todettuja käännöksiä, kuten Louis Perret’n ranskannosta (1930), Anton Schiefnerin saksannosta (1852), Leonid Belskijn venäjännöstä (1888), William Forsell Kirbyn englanninnosta (1907) sekä Igino Cocchin ja Paolo Emilio Pavolinin italiannoksia (1909 ja 1910). Vesperin kielitaidon on täytynyt olla vaikuttava.
Lopputulos, Kalevalan runomuotoinen romaniannos, ilmestyi 1959. Valitsemalla alkuun neuvostoliittolaisessa perinteessä paljon käytetyn Otto Wille Kuusisen Kalevala-esipuheen vuodelta 1949 työn tilaaja ja rahoittaja, Romanian kansantasavalta, leimasi käännöksen omakseen. Kun Tauno Nurmela vuotta myöhemmin kertoi Vesperin käännöksestä artikkelissaan Kalevalaseuran vuosikirjassa nro 40, hän kritisoi Kuusisen esipuhetta mutta toteaa, että ”onhan se, ellei muuta, ainakin eräänlainen muisto niistä oloista ja vaiheista, joissa Kalevala sai romaniankielisen asun”.
Kaikki kääntäjät tekevät työtään erilaisissa oloissa ja vaiheissa. Maailman, yhteiskuntien, kielten ja kulttuurien muutokset johtavat myös osaltaan siihen, että tarvetta uusille Kalevalan käännöksille syntyy.
Vuoden 2012 jälkeen ilmestyneet käännökset
Kalevala maailmalla -artikkelikokoelman ilmestyttyä, eli vuonna 2012 ja sen jälkeen, uusia käännöksiä on tullut Kalevalaseuran tietoon tähän mennessä 20 kappaletta. Näistä kieliä, joille Kalevalaa ei tiedetä käännetyn aikaisemmin, ovat urdu, vienankarjala, leventinéss áut d’Airö, norjan bokmål, nenetsi ja vepsä. Kieliä, joilla on jo aiempia käännöksiä, ovat olleet persia, portugali, tsekki, saksa, turkki, tanska, englanti, valkovenäjä ja venäjä. Luettelosta voi huomata, että mukana on sekä erittäin pieniä ja uhanalaisia kieliä että maailman valtakieliä, ja toki tältä väliltä elinvoimaisia kieliä, jotka eivät ole suuren suuria eivätkä pienen pieniä.
Esimerkiksi urdu ja persia ovat maailmankieliä, joilla on tuhatvuotinen runoperinne. Kalevalan urduksi vuonna 2012 kääntänyt suomenpakistanilainen Arshad Farooq kasvoi urdunkielisen runouden maailmassa ja tunnisti Kalevalassa samanlaista pysyvää kauneutta. Kalevalan persiaksi kääntäneet Mercedeh Khadivar Mohseni ja Mahmoud Amir Yar Ahmadi puolestaan löysivät Elias Lönnrotin eeppisestä hankkeesta yhtymäkohtia kuuluisan persialaisen runoilijan, persiankielisten kansojen kansalliseepoksen Shah-namehin kirjoittajan Ferdowsin (n. 940–n. 1020) työhön. Heidän Kalevalan käännöksensä ensimmäinen painos ilmestyi 1999, toinen painos 2022. Vuosina 2012 ja 2018 ilmestyi myös kolme osaa runoilija, kirjailija ja kääntäjä Kiamars Baghbanin lapsia varten selko-persiaksi kääntämästä Afsanaha-i Kalevala -sarjasta.
Ana Soaresin ja Merja de Mattos-Pareiran runomuotoinen portugalinkielinen Kalevalan käännös ilmestyi vuonna 2013. Sen huolelliseen tutkimustyöhön perustuva käsikirjoitus oli valmis julkaistavaksi jo vuonna 2007, mutta prosessia hidasti yhteensattuma, jollaisen täytyy olla kaikkien kääntäjien kauhu ja josta on varhaisempiakin esimerkkejä myös Kalevalan käännösten historiassa. Samaan aikaan toisaalla insinööri Orlando Moreira oli myöskin tehnyt Kalevalan portugalinnosta ja sai sen markkinoille siinä vaiheessa kun Soaresin ja de Mattos-Pareiran olisi pitänyt löytää kustantaja. Meni vuosia ennen kuin suurtyö julkaistiin.
Uusin portugalinkielinen Kalevala tulee Brasiliasta. Vuonna 2024 ilmestyneen teoksen Kalevala – Féeria Antiga on laatinut Carolina Alves Magaldi. Se on lyhennelmä, mutta sisältää kyllä kaikki 50 runoa osittain suorasanaisena, osittain runomuotoisena sovituksena. Esipuheessaan Carolina Alves Magaldi luo esipuheiden genressä ainakin minun silmiini uudella tavalla yhteyksiä Kalevalan ja kirjan kohderyhmän, nykyään elävän länsimaisen nuoren aikuisen kannalta kiinnostavien asioiden välillä. Hän on pannut merkille Kalevala-aiheet esimerkiksi pop-kulttuurissa ja T-paidoissa, Amorphiksen ja Sibeliuksen musiikissa. Aivan erityisesti hän tuo esiin J. R. R. Tolkienin (1892–1973) kiinnostuksen Kalevalaan. Erillisessä esseessä Tolkienin ja Kalevalan suhdetta avaa vielä lisää Reinaldo José Lopez, joka on kääntänyt hänen tuotantoaan portugaliksi.
Tällaiset yhteydet ovat käännösten lukijoille tarkoitettuja avaimia siihen, miksi heidän kannattaisi kiinnostua Kalevalasta tai mistä kulmasta sitä voisi lähestyä. 2000-luvulla J. R. R. Tolkien antaa Kalevalalle nostetta siinä missä 1800-luvun lopulla polkuja avasi satuveljes Jacob Grimmin (1785–1863) kiinnostus uutta eeposta kohtaan.
Ylös Baabelin tornia
Baabelin torni (hepr. מִגְדַּל בָּבֶל, migdal bavel; vuoden 1992 raamatunkäännöksessä Babylonin torni, heprean sanasta bavel ’sekaannus’, assyrialais-babylonialaisesta sanasta bāb-ili ’Jumalan ovi’) (Wikipedia)
Kun nelisentoista vuotta sitten toimitin Kalevala maailmalla -kirjaa, haaveilin hankkeesta, jossa käännätettäisiin Kalevalan käännösten esipuheet jollekin kielelle, jota osaisin. Koulupohjalta pystyn lukemaan tekstiä äidinkieleni suomen lisäksi englanniksi, ruotsiksi ja sen naapurikielillä, jotenkuten myös ranskaksi ja saksaksi, mutta miten pääsisin kiinni asioihin, joita kääntäjät ovat esipuheissaan kertoneet sellaisilla kielillä, joiden merkkijärjestelmäkin on minulle vieras?
Nykyään voin ojentaa puhelimeni kohti vieraskielistä tekstiä, ja sovellus tuo ruutuun käännöksen haluamalleni kielelle. Lumoudun tästä taikuudesta joka kerta. On kuitenkin aina pidettävä mielessä, että sovelluksen tarjoama käännös on luultavasti virheellinen. Se antaa jonkinlaisen kuvan siitä, mitä tekstissä sanotaan, mutta pelkästään sen varaan ei kannata laskea kovin paljon.
On todennäköistä, että ellei ole jo ilmestynyt niin pian alkaa ilmestyä myös sellaisia Kalevalan käännöksiä, jotka on tuotettu jollakin sovelluksella tai ohjelmalla. Klassikkotekstiä voidaan käyttää generatiivisen tekoälyn kouluttamiseen, sovellusten testaamiseen ja niillä leikkimiseen. Sovellus ei kuitenkaan paneudu tosissaan ja syvällisesti miettimään, millainen vehje on kantele (millään kielellä) tai miten ihmeessä välitettäisiin kielikuvan ”touko tohiseva” sisältö pienelle sveitsiläiselle laaksokielelle. Mutta näin toimii kirjallisuutta kääntävä ihminen ja saattaa käyttää siihen vuosikausia. Luovassa työssään hän ammentaa laajasta ja syvällisestä ymmärryksestään, jonka pitää kattaa vähintään kaksi kieltä ja kulttuuria.
