Avoin Kalevala ja loitsurunous
Loitsut muodostavat yhden kalevalamittaisen runouden päälajeista yhdessä eeppisen ja lyyrisen runouden kanssa. Loitsuja onkin tallennettu Suomesta, Karjalasta ja Inkeristä massiivisesti: pelkästään Suomen Kansan Vanhat Runot -kirjasarja sisältää reilusti yli 33 000 loitsutekstiä ja fragmenttia, ja luvusta puuttuvat julkaisemattomat sekä virolaiset loitsut. Loitsut ovat tärkeässä osassa myös Elias Lönnrotin Kalevalassa, mutta mikä on Kalevalan ja kansanrunouden loitsujen välinen suhde?
Työtä eepoksen ja kansanrunouden parissa
Työskentelin monitieteisessä Avoin Kalevala -hankkeessa vuoden verran, tehtävänäni kirjoittaa kommentaareja erityisesti runsaasti loitsusäkeitä sisältäviin Kalevalan runoihin 9, 16, 17 ja 32. Runo 9 kertoo Väinämöisen polvenhaavan parannuksesta, siinä missä runot 16 ja 17 sisältävät Väinämöisen matkan Tuonelaan ja retken Antero Vipusen vatsan uumeniin. Runo 32 puolestaan kuuluu osaksi Kullervo-teemaa ja pitää sisällään yli viidensadan säkeen karjaloitsun. Loitsuihin olin uppoutunut väitöskirjani myötä useita vuosia, mutta Kalevala eepoksena oli, jos ei nyt aivan myyttinen tuonpuoleinen, ainakin tuntemattomampaa maastoa. Mikäpä siis sen parempi tilaisuus syventää tietämystään kuin sukeltaa Kalevalan runoihin!
Sukella sinäkin runoihin
Lähtökohtana ja pohjana Kalevalan ja kansanrunouden loitsujen yhteyden selvittämiseksi käytin tutkijan ja jokaisen muunkin kalevalamittaisesta runoudesta kiinnostuneen aarreaittaa, alussa mainittua Suomen Kansan Vanhat Runot -kirjasarjaa. Teoskokonaisuus sisältää yli 89 000 Suomesta, Karjalasta, Inkeristä ja Skandinavian metsäsuomalaisilta tallennettua runoa, lajien kirjon ulottuessa loitsuista sananlaskuihin ja huolilauluihin. Erityisen hyödyllinen laaja-alaista aineistoselvitystä tehdessä on antologian kaikille avoin sähköinen versio, SKVR-tietokanta, joka mahdollistaa monipuolisten hakujen suorittamisen koko korpuksesta (osoitteessa skvr.fi).
Avoimen Kalevalan parissa työskennellessäni hyödynsin SKVR-tietokannan hakuominaisuuksia siten, että rajasin haettavin runojen keruuajan päättyväksi vuoteen 1848, jolloin viimeiset Kalevalassa käytetyt runot tallennettiin, ja valitsin kerääjäksi Elias Lönnrotin. Kun lisäsin hakuparametriksi vielä tietyn aihealueen, kuten vaikka runon 17 tapauksessa ”Antero Vipusen”, pääsin suoraan Lönnrotin ennen vuoden 1849 Kalevalaa keräämien runojen äärelle. Vaikka Lönnrot suosi Kalevalaa kootessaan itse keräämiään runoja, hän sisällytti myös muiden kerääjien töiden hedelmiä mukaan. Niinpä laajensin kutakin runokommentaaria valmistellessani haun myös muiden tallentamiin runoihin pitäen kuitenkin vuosi- ja aiherajauksen samana. Huomioon oli otettava myös se, että tietty runoaihelma voi löytyä monenkin eri otsikon alta: esimerkiksi Väinämöisen polvenhaavan parannukseen liittyviä loitsusäkeitä löytyy ainakin otsikoilla raudan sanat, raudan synty ja veren sulku.
Avaa SKVR
Loitsujen alkuperästä ja pyrkimyksistä
Kalevalan loitsut ovat Lönnrotin eri alueiden runoista muodostamia, mutta noudattavat teemoiltaan ja rakenteeltaan kansanrunouden esikuvia varsin uskollisesti. Kommentoimieni runojen loitsujaksot on koostettu pääosin Vienan ja Raja- ja Pohjois-Karjalan alueiden runosäkeistä. Lönnrot on hyödyntänyt huomattavissa määrin materiaalia myös Savosta, Etelä-Karjalasta ja Aunuksesta, sekä pienemmissä määrin Inkeristä ja Etelä-Pohjanmaalta. Poikkeuksen Vienan ja Raja- ja Pohjois-Karjalan suureen edustukseen muodostaa Väinämöisen polvenhaavan parannuksesta kertova runo 9, jonka osalta huomattava vaikutus on tullut Pohjois-Pohjanmaan perinnealueelta. Pohjois-Pohjanmaan aineisto eroaa muista runoista myös siten, että Lönnrotin käyttämistä runoista suuren osan tallentanut Zacharias Topelius vanhempi.
Kalevalan loitsuja koostaessaan Lönnrot on noudattanut niin sanottua etnografista pyrkimystä: hän on halunnut esittää entisaikojen elämää mahdollisimman uskollisesti ja laajasti (Hyvönen 2004, 303–304, 310–311; Hämäläinen 2004, 351). Vaikka Lönnrot ei uskonut kansanrunouden loitsujen parantavaan voimaan, hän suhtautui kansanuskon ilmiöihin kunnioituksella. Kansanlääketieteellisessä väitöskirjassaan Om finnarnes magiska medicin (Suomalaisten taianomaisesta lääkintätaidosta), joka hyväksyttiin 1832 ja ilmestyi laajennettuna versiona 1842, hän pohdiskeli maagista ajattelua ja tietäjien muuntunutta tajunnantilaa tasapuolisesti suhteessa oman aikansa tieteelliseen ajatteluun. (Hyvönen 2002, 92–95, 103–104.) Kalevalan loitsut esiintyvät eri yhteyksissä kuin kansanrunouden esikuvansa ja ovat usein monista eri aihelmista yhdisteltyjä, usein dialogirakenteella laajennettuja huomattavan pitkiä kokonaisuuksia. Runoaiheiden yhdistely kuului myös kansanrunouden piirteisiin, mutta Lönnrotin käytössä eri lajit palvelivat tiettyjä pyrkimyksiä. Esimerkiksi lyriikan säejaksot toimivat hahmojen inhimillistäjänä, siinä missä epiikka kuljetti juonta eteenpäin. (Ks. esim. Hämäläinen 2019.) Lönnrotin tekemistä muutoksista huolimatta Kalevalan loitsut ovat kuitenkin lähderunostolle varsin uskollisia ja myös nykytutkimuksen näkökulmasta etnografisesti realistisia: ne noudattavat tietäjiksi kutsuttujen suomalaisten, karjalaisten ja inkeriläisten rituaalispesialistien loitsujen ”käsikirjoitusta”. Vaikka tietäjien loitsut erosivat käyttötilanteen mukaan, ne saattoivat muodostaa pitkiä ja monipolvisia, tutkijoiden parannusnäytelmiksi kutsumia kokonaisuuksia (ks. Honko 1960; Haavio 1967; Siikala 1986; 1992). Tällaiset loitsut sisälsivät muun muassa vaivan alkuperän selvittämisen, tietäjän voimiensa kokoamisen ja tuonpuoleisen avustajiensa kutsumisen, ja lopulta taistelun tautia vastaan ja sen karkottamisen (Siikala 1992: 86–92).
Antero Vipunen, Väinämöinen ja Elias Lönnrot
Hyvän esimerkin Lönnrotin editointityöstä ja loitsurunojen säkeiden liittämisestä Kalevalaan tarjoaa runo 17, jossa Väinämöinen päätyy Antero Vipusen vatsaan. Sankari rakentaa itselleen veneen, jolla purjehtii Anteron vatsassa, ja Vipunen yrittää häätää tämän loitsullaan. Lönnrotilla käytössä oleva Vipusta käsittelevä kansanrunousaineisto on kerätty pääosin Vienan, Raja- ja Pohjois-Karjalan sekä Pohjois-Pohjanmaan perinnealueilta. Lähderunostossa ei kuitenkaan esiinny Kalevalan noin 600 säkeiseen runoon kuuluvaa yli 400 säkeen mittaista loitsujaksoa, jota kootessaan Lönnrot on hyödyntänyt edellä mainittujen alueiden lisäksi myös eteläkarjalaisia runoja (ks. Hyvönen 2005; Kaukonen 1956, 128–134; Kaukonen 1987).
Vipusen loitsu seuraa Lönnrotin tuntemaa tietäjän parannusloitsun rakennetta ja alkaa jaksolla, jossa Antero selvittää vatsavaivojensa alkuperää:
”Lähe nyt kumma kulkemahan,
Maan paha pakenemahan,
Ennen kuin emosi etsin,
160. Haen valta-vanhempasi!
Jos sanon minä emolle,
Virkan vierin vanhemmalle,
Enemp’ on emolla työtä,
Vaiva suuri vanhemmalla,
Kun poika pahoin tekevi,
Lapsi ankein asuvi.”
Alkuosuuteen sijoittuvat myös säkeet, joissa loitsija esittää myyttistä tietoaan ja tuonpuoleisen topografiaa asujaimistoineen. Seuraavaksi vuorossa on tuonpuoleisessa toimivien avustajien kutsuminen ja sairauden manaaminen asuinsijoilleen, pois potilasta vaivaamasta. Lopuksi Vipunen vetoaa kauttaan toimiviin korkeampiin voimiin. (Vrt. Siikala 199, 98–103.) Lönnrotin työ loitsusäkeiden parissa ei tähtää vain rakenteelliseen uskollisuuteen kansanrunouden esikuvien suhteen, vaan pyrkii esittelemään myös lähderunoston hahmoja ja paikallisuuksia laajalti. Vipusen kannalta tietäjien mittelö ei johda toivottuun lopputulokseen, mutta Kalevalan runon lukija saa syväsukelluksen myyttisen maailmaan ja loitsuihin.
Työ Avoin Kalevala -hankkeessa on ollut myös itselleni retki, joka on syventänyt suuresti tuntemustani kalevalamittaisesta runoudesta Suomen, Karjalan ja Inkerin alueilla Lönnrotin keruutoiminnan aikana. Lisäksi olen oppinut Lönnrotin tekemästä eepostyöstä enemmän kuin vielä koskaan. Toivonkin, että edition käyttäjiä odottaa samanlainen ihmeen kokemus kansanrunoudesta ja Kalevalasta yhdessä ja erikseen.