Kalevalan kuvitukset Neuvostoliiton kulttuurilähettiläinä
Kulttuurilla oli tärkeä rooli rakennettaessa ystävällisiä suhteita Suomen ja Neuvostoliiton välille sotien jälkeen. Itänaapurin tunnetuksi tekemisen otti pontevasti tehtäväkseen 1944 perustettu Suomi-Neuvostoliitto Seura (SNS). Kylmän sodan vuosina SNS:n kautta Suomeen virtasi runsaasti neuvostoyhteiskuntaa ja -kulttuuria esitelleitä kulttuurituotteita, kuten näyttelyitä, joilla pyrittiin lujittamaan ja syventämään kansojen välistä ystävyyttä. Yhteistä kulttuurista maaperää l öytyi luontevasti Kalevalan kautta. Neuvostoliitossa julkaistuja Kalevaloita ja eepokseen liittyvää tutkimusta oli mukana neuvostokirjallisuutta esitelleissä näyttelyissä jo 1950-luvulla, ja 1970-luvulta alkaen suomalaisyleisöä tutustutettiin myös neuvostotaiteilijoiden kuvallisiin Kalevala-tulkintoihin.
Kalevalalle omistautunut Mjud Metshev
Kuvitusnäyttelyistä ensimmäinen järjestettiin Hvitträskissä Kirkkonummella, suomalaista kansallisromantiikkaa edustavassa ateljeekodissa 1972. Se esitteli Mjud Metshevin (1929–2018) mustavalkoisia linoleikkauskuvia, jotka taiteilija oli valmistanut petroskoilaisen Karjala-kustantamon tilauksesta ilmestymässä olleisiin venäjän- ja suomenkielisiin Kalevala-versioihin (1975). Metshevin kuvien ohella esillä oli Kuva-Kalevaloita Suomesta, Venäjältä, Virosta ja Latviasta. Niiden avulla yleisö saattoi tarkastella, miten eri lailla suomalaista kansalliseeposta oli kuvitettu lähialueilla. Näyttelyn avajaisiin osallistuneen Metshevin mukaan Kalevala kiinnosti Neuvostoliitossa. Laajan, monikansallisen maan eri kielillä julkaistut painokset olivat hänen mukaansa suuria ja myytiin nopeasti loppuun erityisesti Neuvosto-Karjalassa ja Virossa.
Suomessa kokonaisia kansalliseepoksen kuvituksia ei ollut kukaan yrittänyt Akseli Gallen-Kallelan kesken jääneen suurhankkeen ja eräiden jo 1930-luvulla syntyneiden Kalevala-kuvitusten jälkeen. Sen sijaan Neuvostoliitossa jo Venäjän keisarikunnan aikana 1870-luvulla virinnyt Kalevalan kuvittaminen jatkui vilkkaana, ja Metshevinkin linoleikkauskuvat liittyivät hänen toiseen koko Kalevalan käsittäneeseen kuivitusurakkaansa. Taiteilija oli kuvittanut eepoksen ensimmäisen kerran 1950-luvulla saatuaan palkinnon Uuden Kalevalan 100-vuotisjuhlavuonna 1949 järjestetyssä yleisliittolaisessa Kalevalan kuvituskilpailussa. Aloite kilpailuun oli tullut Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan johtajalta, Kalevala-entusiasti Otto Ville Kuusiselta. Palkintoon sisältyneen mittavan kuvitustyön myötä nuori moskovalaistaiteilija päätyi Karjalaan tutkimaan seudun luontoa, ihmisiä ja kalevalaista perinnettä. Kalevala ja ”kaunis Karjala” veivät taiteilijan mennessään. Siitä lähtien hän vietti kesänsä Äänisen rannalla Pässirannan torpassa omistautuen Kalevalan kuvituksille ja kansatieteellisen aineiston tutkimiselle. Metshevin 1950-luvulla sävykkäästi vesivärein toteuttamat kuvat ilmestyivät 1956 Karjala-kustantamon julkaisemassa venäjänkielisessä Kalevalassa.
Hvitträskin näyttelyn yhteydessä Metshev pääsi tutustumaan myös Pohjois-Karjalan (Joensuu, Ilomantsi, Lieksa) kansanperinteeseen ja itkuvirsien taitajiin SNS:n vieraana. Hän oli käynyt Helsingissä jo edellisvuonna SNS:n aktiivin, Kalevala-tutkija Väinö Kaukosen vieraana hakemassa vaikutteita kuvitustyölleen Seurasaaren ulkomuseosta, Kansallismuseosta, Ateneumin taidemuseosta sekä Gallen-Kallelan kotimuseosta. Monen suomalaisen tavoin Metshev piti Gallen-Kallelan kuvituksia onnistuneimpina; niissä Kalevalan henki ja kansallinen luonne tulivat hänestä hienosti esille. Metshev suunnitteli kuvittavansa Kalevalan vielä kolmannen kerran, mutta keskittyi sittemmin muinaisvenäläisen Nestorin kronikan kuvittamiseen. Suomessa hän vieraili vielä kolmannen kerran vuonna 1979 SNS:n ja Kalevalaseuran kutsusta. Tuolloin hän esitelmöi taiteestaan Neuvostoliiton kulttuuri- ja tiedekeskuksessa, tutustui saamelaiseen kulttuuriin ja vieraili Heinävedellä ja Ilmajoella. Kalevalaseuran ulkomainen kunniajäsenyys myönnettiin hänelle 1973.
Metshevin mestarillisella linoleikkaustekniikalla tekemät, mustavalkoisuudestaan huolimatta sävykkäät Kalevala-kuvat otettiin hyvin vastaan 1970-luvun Suomessa, vaikka hänen ”konservatiivinen” tyylinsä poikkesi Suomessa vallinneista taidekäsityksistä. Taiteilijan pelkistetty, tarunomainen mutta realistinen tyyli koettiin tutuksi; luonnonkuvaus, rakennukset ja esineistö pitäytyivät karjalais-suomalaisessa muotoperinteessä. Ulkomaalaiseksi kuvittajaksi hänen kykyään yhdistää eepoksen sisältö, henki ja kuvitus pidettiin harvinaisen onnistuneena. Taiteilijan venäläisestä puupiirrostraditiosta nousevaa teknistä virtuositeettia ja hienoa, ilmaisuvoimaista viivankäyttöä – toisinaan herkän lyyrillistä ja joskus voimakkaan dramaattista – pidettiin omaleimaisena päinvastoin kuin hänen aiempaa 1950-luvun kuvitustaan, jonka typografiassa Gallen-Kallelan kuvamaailmaan vaikutus oli ilmeinen. Toki Metshevin 1970-luvun kuvissa ja ornamentiikassa näkyi myös Suomesta saatuja vaikutteita, eikä hän kaihtanut muinaista skandinaavista perinnettäkään typografiaan liittyneessä ornamentiikassa. Metshevin Kalevala-kuvitukset kiersivät Hvitträskin jälkeen 1972–1973 eri puolilla Suomea juhlistamassa 50-vuotiasta Neuvostoliittoa sekä YYA-sopimusta.
Filonovin koulukunnan avantgardea 1930-luvulta
Ennen Metsheviä neuvostoliittolaisia Kalevala-kuvituksia oli esitelty Suomessa vain kerran lähes 40 vuotta aiemmin. Helsingin Taidehallissa 1934 järjestetyssä Neuvosto-Liiton graafillisen taiteen näyttelyssä oli ollut esillä avantgardetaiteilija Pavel Filonovin (1883–1941) johtaman koulukunnan Kalevala-kuvituksia. Ne oli julkaistu Leningradissa 1933 ilmestyneessä Kalevalassa, joka oli toteutettu eepoksen juhlavuotta 1935 ajatellen. Filonovin koulukunta oli yhdistänyt kalevalaiseen maailmaansa vallankumousajan uuden neuvostotaiteen arvostamaa arkaaista kulttuuriperintöä sekä työläisten ja talonpoikien ihannointia. Myös uusi teollinen aikakausi ja sen poliittiset tapahtumat heijastuivat kuvituksissa. Tällaisina ne olivat liian moderneja ja neuvostohenkisiä 1930-luvun suomalaiskansallista kuvataidetta peräänkuuluttaneessa Suomessa, jossa koulukunnan analyyttistä metodia ei tunnettu ja kollektiivista työskentelytapaa vieroksuttiin. Filonovin metodi lähti kuvan yksityiskohdasta kasvaen orgaanisesti kohti etukäteen määrittelemätöntä lopputulosta. Kuvat ja kuvituksen muu ornamentiikka rakennettiin pisteistä eli ”toimintayksiköistä” ja yhteen kuvaan sisällytettiin useita eri perspektiivejä. Kaikki tämä ylitti suomalaiskriitikoiden käsityskyvyn. He eivät erottaneet 13 eri taiteilijan teoksia toisistaan, mikä johti niiden vajavaiseen tulkintaan. Kuvituksia pidettiin hajanaisina ja epäloogisina, ja niitä luonnehdittiin alkeellisiksi, naivistisiksi, mystisiksi ja sadunomaisiksi. Myös ”aitovenäläinen koreus” pisti silmään ja kuvien sisällöstä löydettiin aatteellista paatosta ja yhteiskunnallista sisältöä. Sen sijaan niiden taustalla ollut etnografinen tutkimustyö ja suomalaisen Kalevala-taiteen tuntemus jäi tunnistamatta. Kalevala-kuvitukset ymmärrettiin silti huomaavaisuudeksi kulttuuriamme kohtaan, ja niiden arveltiin avautuvan paremmin neuvostoyleisölle.
Neuvostoliiton Suomen-lähettiläänä 1929–1932 toimineen Ivan Maiskin aloitteesta toteutettu suuritöinen Kuva-Kalevala oli hyväntahdon ele Suomea kohtaan. Maiski näki Kalevalan naapurikansojen yhdistäjänä ja tapana tutustuttaa venäläisiä suomalaiseen kulttuuriin. Hän korosti teoksen olevan Suomen heimon tarina ja ilmentävän suomalaista kansallisluonnetta. Neuvostonäkökulmasta eepos oli vielä tuolloin suomalainen, ei karjalais-suomalainen, kuten talvisodan jälkeen. Kulttuurinen kanssakäyminen saattoi hetkeksi lieventää maiden välisiä jännitteitä. Vuoden 1934 näyttelyllä ja Kalevala-kuvituksilla sinetöitiin samana vuonna uusittu Suomen ja Neuvostoliiton välinen hyökkäämättömyyssopimus, ja pyrkimys liennytykseen näkyi myös Kalevalan toimitustyössä. Kuvitukset tarkastettiin ja tarvittaessa sensuroitiin Moskovassa, jotta mukaan ei pääsisi suomalaisia mahdollisesti provosoivaa kuvastoa. Esimerkiksi painoksen esilehdessä ollutta punaista päätä muutettiin, jottei suomalaisille olisi syntynyt käsitystä ”punaisesta vaarasta”. Myös kuvittajien taiteelliseen metodiin puututtiin. Kaikki sosialistisen realismin kanssa kilpailevat ryhmät oli Neuvostoliitossa lakkautettu valtiovallan päätöksellä 1932, ja oli oikeastaan pienoinen ihme, että analyyttinen koulukunta sai vielä noinkin myöhään toimia.
Kalevalan avulla syvenevää ystävyyttä
Mutta palataan takaisin 1970-luvulle, jolloin Neuvostoliitto osoitti huomiota Kalevalalle edelleen sen merkkivuosina, mutta myös poliittisesti merkittävien tapahtumien yhteydessä. Esimerkiksi 1974 puolueen virallinen lehti Pravda kunnioitti Kalevalan päivää laajalla artikkelilla ”karjalais-suomalaisesta kansaneepoksesta”. Sen mukaan teoksen humanistinen arvo piili mm. työn ylistämisessä, uskossa ihmisjärjen voimaan ja väkivallan tuomitsemisessa. Tämä tulkinta istui hyvin Neuvostoliiton 1970-luvun propagandaan, joka korosti maan roolia rauhanrakentajana. Kalevalan kerrottiin innoittavan jatkuvasti eri alojen neuvostotaiteilijoita, yhtenä esimerkkinä Petroskoissa pian ilmestyvä Mjud Metshevin kuvittama suomenkielinen Kalevala (1975), josta taiteilija palkittiin valtionpalkinnolla. SNS:n ja Neuvostoliiton taiteilijaliiton aloitteesta Metshevin kuvituksia esiteltiin Moskovassa 1974 Kalevalan ensimmäisen täydellisen laitoksen julkaisun 120-vuotisjuhlan kunniaksi.
1980-luvulla Kalevala oli edelleen monipuolisen maiden välisen kulttuurisen yhteistyön lähtökohta. Eepoksen juhlavuotta 1985 vietettiin niin Petroskoissa (Kalevala ja elämä -näyttely) ja Moskovassa kuin Helsingissäkin. Neuvostoliiton kulttuuri- ja tiedekeskuksessa esiteltiin vanhemman ja uudemman sukupolven Kalevala-kuvaajien taidetta (Mjud Metshev, Osmo Borodkin, Georgi Stronk, Tamara Jufa, Valentin Kurdov ja Juri Ljuksin). Kalevala Neuvosto-Karjalan maalaustaiteessa -näyttelyn avajaisissa puhunut opetusministeriön kansliapäällikkö Jaakko Numminen totesi Kalevalan olevan Suomen ja Karjalan yhteistä omaisuutta, merkki kollektiivisesta luovuudesta, jolla oli tärkeä merkitys erityisesti Neuvosto-Karjalan kansojen kulttuurielämässä. Numminen toivoi juhlavuoden antavan mahdollisuuksia Suomen ja Neuvostoliiton välisten kulttuurisuhteiden edelleen kehittämiselle ja vahvistamiselle; nousihan maiden välinen yhteisprojekti Kostamuskin perinteisille Kalevalan laulumaille!
Neuvostoliiton kulttuuri- ja tiedekeskuksessa 1987 järjestetty Mjud Metshevin näyttely oli siitä erikoinen, että sen teokset olivat myytävinä SNS:n kautta. Se perustui Petroskoin taidemuseossa 1984 järjestettyyn näyttelyyn, ja Suomessa se kiersi muillakin paikkakunnilla. Piirustusten, grafiikan ja maalausten aiheina olivat pääasiassa Karjalan maisemat, Kainuun ja Lapin luonto, henkilökuvaukset ja Kalevala-aiheet. Näyttely liittyi sekä Lokakuun vallankumouksen että Suomen itsenäisyyden 70-vuotisjuhlaohjelmaan. Tällä kertaa Metshevin taide koettiin vanhahtavaksi, kuivakkaaksi ja sävyltään jälkikareliaaniseksi, kun sitä verrattiin 1980-luvun lopun neuvostonykytaiteen suureen murrokseen ja Neuvostoliiton underground-taiteen esiinmarssiin, josta oli jo saatu esimakua Suomessakin.
Myyntinäyttelyn lisäksi Suomessa kiersi samoihin aikoihin Metshevin sekä Kalevalan että Nestorin kronikan kuvitusnäyttelyt (1986), kummatkin Eero Rantasen Säätiön kokoelmasta. Eero Rantanen (1923–2002) oli Metshevin suomalainen mesenaatti, joka tuki taiteilijaa ensimmäisestä Hvitträskissä 1972 järjestetystä näyttelystä alkaen.
Valentin Kurdovin satumaiset kuvitukset ja Adrian Osmolowskin yllätys
Kalevalaseura myönsi leningradilaiselle Valentin Kurdoville (1905–1989) seuran ulkomaisen jäsenyyden ja juhlisti tapahtumaa pienimuotoisella näyttelyllä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistossa lokakuussa 1981. Näyttely toteutettiin Väinö Kaukosen myötävaikutuksella yhdessä SNS:n kanssa. Kurdovin piirretyt ja vaaleankeltaisella laveeratut kuvat olivat ilmestyneet Neuvostoliitossa 1979 julkaistussa Kalevalassa. Verrattuna Kurdovin aiempiin etnografisen realistisiin kuvituksiin taiteilijan kädenjälki oli nyt enemmän satukirjamaista ja runollista jättäen tilaa katsojan mielikuvitukselle. Myös ”hyväntahtoista metsän maahista” muistuttava Kurdov oli menettänyt sydämensä Karjalalle. Hänen mukaansa eläytymistä Kalevalan tapahtumiin ja henkeen auttoi suomalais-ugrilaisten heimojen parissa vietetty lapsuus.
Varsinaisen Kalevala-yllätyksen järjesti latvialainen Adrian Osmolowski, joka lahjoitti 75 Kalevala-aiheista maalaustaan SNS:lle 1988. Kalevala-aiheiden parissa 50 vuotta työskennelleen taiteilijan kuvitukset olivat jääneet tuntemattomiksi Suomessa. Osmolowski oli innostunut eepoksesta jo 1930-luvulla saatuaan sen taiteilijaisältään, mutta suurin osa lahjoitetuista taideteoksista oli syntynyt vasta 1980-luvulla. Taiteilija ei pyrkinyt historialliseen tai kansatieteelliseen tarkkuuteen, vaan halusi kuvillaan tavoittaa värikylläisesti ja romanttis-naivistisesti eepoksen kertomuksellisuuden. Osmolowskin fantastisista Kalevala-kuvista on luettavissa myös poliittinen viesti: pienen koilliseurooppalaisen maan edustajan kunnioitus pientä pohjoista kansaa kohtaan sen taisteluissa itsenäisyytensä puolesta. Osmolowski oli lisännyt Suomen lipun ja vaakunan Kalevalan maailmaan. Taidekriitikko Osmo Laine löysi niistä tuolloin myös yhtymäkohtia Eetu Iston Hyökkäys-maalaukseen (1899), jossa Venäjän kaksipäinen kotka riistää lakikirjaa Suomi-neidon käsistä.
Me ja muut jaetussa Karjalassa
Kalevalan kuvittajien kädenjäljessä näkyy tekijän omasta kansallisesta perinteestä juontuva muotokieli, hänen persoonallisuutensa sekä se, miten hän on ymmärtänyt lukemaansa. Muiden kuin suomalaisten kuvittajien tulkintoja Kalevalasta on arvioitu Suomessa yleensä me ja muut -asetelmasta käsin. Muualla tehtyjen kuvitusten odotettiin olevan etnografisesti ja rodullisesti ”oikein”, ja kun näin ei ollut, niihin suhtauduttiin kohteliaan viileästi. Neuvostokuvittajista Kalevalasta oman näkemyksensä luoneen Mjud Metshevin kuvitukset koettiin täällä läheisimpinä. Hänen kuvastonsa voitiin hyväksyä, vaikka Gallen-Kallelan tyyliteltyä ja voimakasta tulkintaa pidettiin edelleen ainoana oikeana. Metshevin vilpitön omistautuminen kuvitustyölle, erinomainen tekninen taito sekä hänen runollinen, pehmeä ja hienoviivainen näkemyksensä miellytti suomalaissilmää.
Päinvastoin kuin Suomessa, Neuvostoliitossa koko Kalevalan kuvittaminen innoitti jatkuvasti kuvataiteilijoita, jotka tekivät työtään valtion tilauksesta. Verrattuna moniin muihin Neuvostoliiton ja SNS:n Suomessa esittämiin kulttuurin tuotteisiin Kalevalan kuvitusnäyttelyiden propagandaulottuvuus oli luonteeltaan toisenlaista kylmän sodan vuosina. Näyttelyt eivät sinällään myyneet ideaa sosialistisesta yhteiskuntajärjestyksestä ja ne otettiin vastaan, ja pääasiassa tuotettiinkin, yhteisellä, vaikkakin sotien vuoksi jaetulla maaperällä. Neuvostotaiteilijat suhtautuivat vakavasti eepoksen kuvitustehtävään. Heidät vastaanotettiin täällä ihmisinä ja taiteilijoina, ei YYA-jargonia suoltavina korulauseiden sorvaajina.
Kuvat
- Mjud Metshevin linoleikkaustekniikalla toteuttamaa mustavalkoista Kalevala-kuvitusta 1970-luvulta. Julkaisun kustantaja Karjala, Petroskoi 1978.
- Filonovin analyyttisen koulukunnan taiteilijakollektiivin kuvitusta Neuvostoliitossa 1933 ilmestyneeseen Kuva-Kalevalaan. Kuvituksia oli esillä Helsingin Taidehallissa järjestetyssä Neuvosto-Liiton graafillisen taiteen näyttelyssä 1934. Julkaisun kustantaja Academia, Moskova 1933.
- Leningradilaisen taiteilija Valentin Kurdovin Kalevala-kuvituksia esillä SKS:n kansanrunousarkistossa lokakuussa 1981. Vasemmalla tulkki, keskellä Kurdov ja oikealla Kalevala-tuntija, kirjallisuudentutkija Väinö Kaukonen. Kuva: SKS:n kuva-arkisto.