Huomioita taiteen ja tieteen suhteesta
Istuin taannoin berliiniläisen nykytaidetila KW:n ullakkokerroksessa kuuntelemassa tutkija ja kirjailija Madina Tlostanovan luentoa paikattomuuden ja pakolaisuuden kokemuksista tämänhetkisen itäisen Euroopan poliittisessa ja kulttuuris-ideologisessa ilmapiirissä (Tlostanova 2026). Osana kansainvälistä taidenäyttelyä, Kiovan biennaalia – tänä vuonna otsikolla Lintu, joka ei voi laskeutua – järjestetyssä tilaisuudessa Linköpingin yliopiston sukupuolentutkimuksen professorina työskentelevä Tlostanova lähestyi aihetta käyttäen esimerkkinään tervapääskyä. Tervapääsky on lintulaji, joka käytännössä lentää koko elämänsä, laskeutuen ainoastaan pesimään; lintu jopa nukkuu ilmassa lepuuttaen vuoroin vasenta, vuoroin oikeaa lohkoa aivoistaan. Tlostanova rinnasti tämän jatkuvan puolivalveen tilan imperialistista ja neokoloniaalista väkivaltaa pakenevien kokemukseen ympäröivästä maailmasta – asettuminen käy saavuttamattomaksi, jos kaikkialla joutuu vahtimaan selustaansa ilman mahdollisuutta levätä.
Kun sodat ja ekologinen katastrofi tuhoavat aineetonta ja aineellista kulttuuriperintöä mielivaltaisesti ja usein käytännössä palauttamattomalla tavalla, kysymykset menneen ja nykyisyyden tallentamisesta ja tulkitsemisesta saavat osakseen uusia ja yhä painavampia merkityksiä. Luentoa seuranneessa Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainassa käsittelevässä keskustelutilaisuudessa Tlostanova totesi, että kahden, tieteen ja taiteen risteyksessä sijaitsevan toiminnallisen juonteen tulisi määrittää suhdettamme nykyisyyteen.
Yhtäältä hän katsoi, että ympäröivän maailman tulkintaan eivät enää riitä vakiintuneet tutkimukselliset diskurssit: esimerkiksi länsimaisen perinteen kriittinen teoria ei hänen mukaansa tarjoa spesifejä historiallisia ja kulttuurisia erityispiirteitä huomioon ottavia käsitteitä, jotka määrittävät vaikkapa Venäjän ja Ukrainan välistä suhdetta. Toisaalta hän huomautti 1900-luvun eurooppalaiseen taide-ja sotahistoriaan nojaten, että kompleksisten ja monikriisisten ongelmien kokonaisvaltaisessa käsittelyssä taiteilijoiden – joskus sanattomatkin – muotoilut edeltävät käsitteistöjen kehittämistä.
Näin siis taide ja sen tekijät toimivat konkreettisesti tuntosarvina sekä tämän hetken että tulevaisuuden havaitsemisessa, ja nämä tuntosarvet tulisi Tlostanovan mukaan asettaa keskeisempään asemaan tiedontuotannon rakenteissa ja erityisesti silloin, kun tietoa hyödynnetään kestävämmän tulevaisuuden rakentamisessa. Kahteen suuntaan liikkuva ehdotelma herättelee kuitenkin kysymään, minkälaista tietoa taide tuottaa – jos tuottaa – ja miten. Entä miten se poikkeaa tieteellisestä tiedosta?
Mistä puhumme, kun puhumme tiedosta?
Tiede ja taide ovat monin tavoin yhteenpunoutuneita, historiallisesti päällekkäisiä ja toisistaan riippuvaisia toiminnan alueita. Esimerkkejä löytyy tieteen ja taiteen historiasta runsaasti (Zhu & Goyal 2019). Yhtäältä kyse on tekijyydestä; pohtikaamme vaikka kahta tunnettua Leonardoa. Leonardo Da Vinci työskenteli saumattomasti niin maalaustaiteen kuin anatomian ja varhaisten insinööritieteiden parissa, ja hänen vaikutuksensa kuvataiteen ja luonnontieteiden alueilla on edelleen merkittävä. Leonardo Pisalaisen eli Fibonaccin lukujono syntyi hänen pohtiessaan kanien lisääntymistä. Tänään törmäämme sen suoriin vaikutuksiin matematiikan, sävellyksen teorian ja hammaslääketieteen piirissä sekä esimerkiksi arkkitehti Le Corbusierin Modulor-järjestelmän tai tuoreimman Nobel-palkitun Lázló Krasznahorkain (2026) Seiobo tuolla alhaalla -romaanin rakenteissa.
Ja kun moni ihasteli viime vuonna Ateneumin taidemuseon Rajojen Rikkojat -näyttelyssä kuvittaja ja taidemaalari Hilda Olsonin (1832–1915) hyönteispiirroksia, katseen alaisena oli samalla sekä taideteoksia että tieteellisiä kuvituksia (Pennonen & Selkokari 2025; Luomus 2025). Se, kummasta kullekin katsojalle oli kyse, toki vaihteli. Samalla voidaan kysyä, onko jaotteleva määrittely edes mahdollista ja jos on, onko se tarpeen.
Toisaalta ilmiö liittyy laajemmin eri roolien historiaan ja niiden käsitteellistyksiin. Nimike tieteilijä tai tieteentekijä (engl. scientist) on modernin ajan keksintö (esim. Snow 1959), samoin kuin esimerkiksi käsitteen taide merkitys niin kuin sen nykyisin ymmärrämme: rajattuna joukkona teoksia, niiden tekijöitä ja konteksteja (Shiner 2001). Yksi keskeinen yhdistävä tekijä on siis taiteen ja tieteen tavoitteet, eli se, mihin niiden harjoittamisen kautta pyritään. Tämän pyrkimyksen voisi ymmärtää olevan enemmin toiminnallinen kuin staattinen ja päämääräorientoitunut.
Muodollisesti tarkasteltuna niin tieteen kuin taiteen piirissä kyse on suhteen rakentamisesta, ja tätä kautta tiedon muodostamisesta, ympäröivään maailmaan. Tätä suhdetta rakennetaan havainnon ja siitä muodostettavan tulkinnan välisessä liikkeessä, eikä se ole koskaan pysähtynyt tai rajattu. Prosessi on tosiasiallisesti yhtä tärkeä – ellei tärkeämpi – kuin lopputulos. Henkilöt, joiden monialaisuutta erityisesti tieteen ja taiteen alueilla tämän päivän näkökulmasta ihastelemme, eivät välttämättä itse ajatelleet kahtiajakoisesti toimivansa eri alueilla. Kun Elias Lönnrot koosti Kalevalan tallentamistaan ja kirjoittamistaan runoista, toimiko hän tieteen vai taiteen nimissä? Vai sittenkin molempien, hybridisesti?
Tieteellisiä ja taiteellisia, tiedollisia konteksteja
Taiteen ja tieteen tiedollisen suhteen rajoja ei tarvitse kuitenkaan pitää tarkoituksenmukaisesti epäselvinä, vaan niitä voi tarkastella yksityiskohtaisemmin. Katseen voi kohdentaa esimerkiksi kumpaankin liittyviin instituutioihin sekä päällekkäisiin ja samanaikaisesti esiin piirtyviin ilmiöihin, kuten tiedon tuotannon konkreettisiin tapoihin. Hyvän mahdollisuuden tähän tarjoaa yksi tieteen ja taiteen tärkeimmistä konteksteista eli yliopisto.
Taiteellisella tutkimuksella tarkoitetaan suomalaisessa ja kansainvälisessä tutkimuskentässä yleisimmin ilmiötä, jossa taiteilija työskentelee yliopistokontekstissa tuottaen tavoitteellisesti uutta tietoa osana taiteellista työskentelyään, taideteosten lisäksi tai niiden kehyksessä. Taiteellinen tutkimus on kehittynyt institutionaaliseksi rakenteeksi – Suomi suunnannäyttäjänä – 1980-luvulta alkaen, ja 2010- ja 2020-luvuilla alaa on kehitetty yhä systemaattisemmin. Samalla on hyvä huomata, että taiteellisen tutkimuksen muotoutumiseen ovat vaikuttaneet myös rahoituksen painopisteet: kun yksityiset säätiöt Suomessa ja kansainvälisesti sekä monikansalliset rahoittajat, kuten Euroopan tutkimusneuvosto (ERC), ovat alkaneet rahoittaa enenevissä määrin juuri taiteellista tutkimusta, moni taiteilija on hakeutunut yliopistokontekstiin ja sitä kautta löytänyt myös uusia, tärkeitä työskentelytapoja.
Työskentelymahdollisuudet ja -muodot yliopistoissa ovat muutenkin murroksessa. Yliopistoissa tehtävän (tutkimus)työn infrastruktuureiden muuttuessa yhä enemmän hankemuotoiseksi myös tiedon tuotannon ja esittämisen muodollisiin piirteisiin on alkanut muodostua painotuseroja.
Englanninkielisen ja kansainvälisessä lehdessä julkaistun vertaisarvioidun artikkelin vaikutus rahoittajan kukkaronnyöreihin ei ole automaattisesti positiivinen tai negatiivinen asia. Tutkimusartikkeleiden kirjoittaminen muiden tiedontuotannon tapojen kustannuksella kuitenkin yksiäänistää sekä tutkimuskenttien sisällä käytävää keskustelua että uuden tiedon soveltamista tutkimusmaailman ulkopuolella. Näin myös uudenlaiset, vielä tuntemattomat ja formuloimattomat tutkimuksen tekemisen ja esittämisen tavat eivät pääse kehittymään, vaan saattavat helposti ja huomaamattomasti jäädä marginaaliin.
Feministisen- ja ympäristöajattelun teoreetikko Donna Haraway (1988) on huomauttanut, että vaihtoehtoiset eli valtavirran ulkopuolella sijaitsevat tiedontuotannon tavat ovat usein piilotettuja eli marginaalissa. Marginaalin ja valtavirran suhde on kuitenkin kahdensuuntaista kanssakäymistä: ”kaanon väistämättä ammentaa marginaaleista ja marginaali kyseenalaistaa kaanonia”, kuten folkloristi Lotte Tarkka on huomauttanut (Tarkka 2021, 7). Tämä kyseenalaistaminen vaatii kuitenkin aktiivista toimijuutta, sillä valtavirta ”näyttäytyy kulttuurissaan jonain itsestäänselvänä – kunnes se haastetaan” (mt., 8). Infrastruktuuriset ja käsitteelliset puutteet ovat näkymättömiä, kunnes ne tulevat häiriön, esimerkiksi toimimattomuuden, kautta hahmotettavaksi.
Taiteellisen tutkimuksen piirissä esimerkki tällaisesta toimimattomuudesta on historiallisesti ollut vertaisarvioinnin ja sen käytäntöjen puute tai laadullinen epätasaisuus, määritelmien ristiriitaisuus. Vertaisarviointi on keskeinen osa sekä tieteellisen että taiteellisen tutkimuksen rakenteita ja tiedon laadun varmistamista, ja uusien tiedon esittämisen tapojen kohdalla onkin kehitettävä myös vertaisarvioinnin tapoja. Sen paremmin taiteen kuin tieteenkään tuottama tieto ei aina muotoudu artikkelin raameihin (ks. Haapalainen & Viita-Aho 2026). Vertaisarvioinnin uudistamisesta ja kehittämisestä on lopulta vastuussa ala itse. Jotta marginaalista on mahdollista vaikuttaa kaanoniin, tuo vastuu on asetettava keskeiseksi toimintaa ohjaavaksi periaatteeksi.
Samalla kun tiedon laadun arvioiminen uudistuu, taiteen ja tieteen kohtaamiset ovat usein varsin käytännönläheisiä. Koneen säätiön tiede- ja taiderahoituksen johtaja Kalle Korhonen (2024) on oivallisesti todennut, että tieteelliseen perustutkimukseen saattaa liittyä taiteellisia elementtejä, kun esimerkiksi filologi tuottaa – monipuoliseen tutkimukseen perustuen – käännöksiä kaunokirjallisista teksteistä. Maaperän kanssa työskentelevän taiteilijan tehdessä yhteistyötä geologin tai biologin kanssa näytteiden keräämisen parissa myös perinteiset toimintatavat saavat osakseen uusia asentoja ja tulkinnallisia näkökulmia – ja siten uusia määritelmiä.
Tieto ei elä tyhjiössä
Parin vuoden takaisessa sivistystä käsittelevässä Yliopisto-lehden pääkirjoituksessaan Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori Tuomas Heikkilä (2024) esitti, että
sivistyneesti käytetty tutkittu tieto jalostuu ongelmanratkaisuksi, oli kyse sitten ilmastonmuutoksesta, luonnon lajikadosta, kulttuurien yhteentörmäyksistä, Ukrainan sodasta, yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta tai hyvinvointivaltion rapautumisesta. Siksi tieto – ja sitä ohjaava sivistys – on pelastus.
Heikkilän suoraviivaista mutta tarkkaa muotoilua voisi täydentää taiteen avulla: kun haluamme lisätä tiedollista ymmärrystä kulttuurien kohtaamisesta tai esimerkiksi siitä, miten ilmaston lämpeneminen vaikuttaa eri alkuperäiskansoihin, tarvitsemme myös taiteen tuottamia tulkintoja historiasta ja nykyisyydestä. Samalla tietokin on pelastus vain, kun teemme siitä ymmärrettävää eli monin tavoin koettavaa.
Kalevalaseura julkisti kevään 2026 rahoitusmyönnöt toukokuussa. Vaikka rahoituksen saaneiden hankkeiden joukossa ei suoranaisesti ollut taiteellisen tutkimuksen – tai sellaisiksi nimettyjä – hankkeita, usean taidehankkeen kehyksessä hyödynnetään tieteellistä (ja ihan artikkelin muodossa julkaistua) tietoa, ja moni tieteellinen hanke lainaa apuvälineitä taiteelta. Määritelmällisesti Kalevalaseura rahoittaa ”Kalevalaan, kalevalamittaiseen runouteen ja suomalaiseen kulttuuriperintöön liittyvien tieteellisten ja taiteellisten hankkeiden toteuttamista.” Kun katsoo kuluneen kevään rahoituspäätöksiä, esiin piirtyy selkeä kuva: määritelmien yläpuolella tuemme uuden tiedon tuottamista. Sellaista, jossa havainnosta tehdään tulkinta; sellaista, joka on pelastus.