featured image

Mikä tutkijaa kiehtoo

Kirjoittaja: Apurahansaajat kevät 2022

Uutiset-sivulle
FT Hannu Linkola, FT, MuM Heidi Henriikka Mäkelä, MuT Sirkka Kosonen ja FM Pirita Kärkkäinen ovat Kalevalaseura-säätiön avustustuksen- ja apurahansaajia.

Joulukuun blogia varten pyysimme kevään 2022 tutkimusapurahan- ja avustuksensaajia kertomaan lisää omista tutkimuskohteistaan. Mikä aihepiirissä kiehtoo ja sytyttää? Pääsemme Vienan reitin kautta eteläsavolaisen runolaulun pariin ja sieltä dokumenttielokuvien ja myyttisyyden suhteisiin.

Metsät, puut ja kansanperinne liikkeessä – tarkastelussa Vienan reitti

Hannu Linkola & Heidi Henriikka Mäkelä

(Kuva: Vuokin reitti. Hoitotoimenpiteissä rakennettu uusi kapulasilta. Kuvattu etelästä. Esa Mikkola 2017. Finna.fi)

 ”METSÄHALLITUS aloitti vapun alla 27,3 hehtaarin laajuiset siemenpuuhakkuut Kevättijärven eteläpuolella. Viisi eri leimikkoa on kaadettu avohakkuina, joiden yhteispinta-ala on 7,6 hehtaaria. Hakkuut ulottuvat Vienan reitille ja osa menee polun yli.
[…]
”Polku on meidän syvintä historiaa, josta kansallinen identiteettimme muodostuu. Polun hakkaaminen on sama kuin jos murskaisimme Helsingistä patsaat”, sanoi Juminkeko-säätiön puheenjohtaja Markku Nieminen.” (HS 4.5.2010)

Helsingin Sanomat uutisoi vuonna 2010 Metsähallituksen tekemistä hakkuista Suomussalmella kulkevan Vienan reitin ympärillä. Myös Vuokin reittinä tunnettu Vienan reitti on historiallinen kulku- ja kauppareitti, joka on yhdistänyt nykyisen Suomen sisämaata ja Vienan Karjalaa. Kauppiaiden, metsästäjien ja sotilaiden ohella sitä pitkin ovat taivaltaneet kansanperinteen kerääjät ja kansan kuvaajat, kuten Elias Lönnrot, I. K. Inha ja Ilmari Kianto. Reitti on siis jo tuolloin toiminut erilaisten valtasuhteiden näyttämönä. Vaikka reitti on ollut alkujaan monien väylien yhdistelmä, viittaa nimi nykyisin yhteen Metsähallituksen ennallistamaan, muinaismuistolailla suojattuun reittiin. Tätä 27 kilometriä pitkää retkipolkua markkinoidaan paitsi sen maisemallisilla myös kulttuurihistoriallisilla arvoilla. Vienan reitti ry:n laatimassa esitteessä esimerkiksi todetaan, että ”Vienan reitillä oli ratkaiseva merkitys Kalevalan ilmestymiseen 1835. Vuokin reittiä pitkin Elias Lönnrotin laukussa kantautuivat kansalliseepoksen runoainekset Vienan Karjalasta Suomen kulttuurin kivijalaksi.”

Reitin tuntumassa toteutetut hakkuut ja niistä käydyt keskustelut osoittavat mielenkiintoisella tavalla, minkälaisia ongelmia liittyy kulttuuriperinnön määrittelyyn ja vaalimiseen. Erityisen kutkuttavaksi asetelman tekee se, että konfliktin kumpaakin puolta reunustaa sama taustarakenne: moderni kansallisvaltio, joka on tiiviisti sidoksissa sekä kulttuuriperinnöllistämisen että metsätalouden politiikkoihin. Kärjistäen voi jopa todeta, että nykymuotoista kulttuuriperintöä ja metsätaloutta ei olisi olemassa ilman valtiota, eikä nykymuotoista valtiota ilman kulttuuriperintöä ja metsätaloutta.

Kalevalaseuran rahoittamassa hankkeessamme ”Folklore metsässä. Uusvilpittömät tulkinnat metsästä ja kansanperinteestä 2000-luvun Suomessa” tarkastelemme metsään ja kansanperinteeseen liittyviä merkityksiä nykyajassa. Aloitamme näiden perkaamisen Vienan reitiltä, sillä se taustoittaa esimerkillisesti erilaisia metsän ja kansanperinteen yhteenlimittymiä. Olemme erityisen kiinnostuneita siitä, millaisia muotoja kulttuuriperintö saa ja millaisia keskustelu- ja kokemusasetelmia se kirvoittaa kohdistuessaan metsäympäristöön. Aloitamme kenttätyömme keväällä 2023 sieltä missä aiemminkin on liikuttu tiedonkeruutoimissa: projektimme tutkija Hannu Linkola vaeltaa Vienan reitin ja tarkastelee, miten erilaiset metsään ja kansanperinteeseen liittyvät ”muinaisuuden” diskurssit muuttuvat aineellisiksi, kehollisiksi ja kokemuksellisiksi käytännöiksi metsätilassa, joka on samalla myös modernin metsäpolitiikan ja -talouden näyttämö.

Kenttätyö taustoittaa projektimme seuraavia vaiheita, joissa siirrymme tarkastelemaan esimerkiksi uusinta suomenkielistä metsään liittyvää tietokirjallisuutta sekä kansallispuistoissa järjestettäviä uushenkisesti orientoituneita kursseja, kuten Nuuksion ”Myyttistä metsäretkeä” tai kansanlääkintään viittaavia villiyrttikoulutuksia.  Tutkimissamme julkaisuissa ja käytännöissä limittyvät yhteen huoli metsäkadosta, ilmastonmuutoksesta ja muista globaaleista kriiseistä. Ne myös ilmentävät laajemmin nykyistä urbanisoitunutta ja postmodernin jälkeistä kokemusmaailmaa, joka nostaa ”perinteisen tiedon” kaivatuksi ja tavoitelluksi keinoksi löytää sekä syvempiä olemisen merkityksiä että ekologisempia ja kestävämpiä elämäntapoja. Suhde metsään ja sen kautta tarkasteltuun menneisyyteen näyttäytyy näissä ”uusvilpittömänä”, ”uusromanttisena” ja osin postnationalistisena eli kansallisvaltioiden rajoihin sitoutumattomana globaalin yhteisön luomisena. Samalla näiden taustalla kuitenkin on kansallisten instituutioiden ylläpitämä ja tuottama käsitys perinteisyydestä, kuten luonnonvaraisesta elämästä ja syvästä henkisestä sidoksesta. Osittain näiden keskustelujen ja asenteiden vastapainona, mutta osittain myös myötäkeskustelijana näyttäytyy metsätalous, jonka intressit ja toimintatavat ovat globaaleita ja mittakaavoiltaan ennennäkemättömiä, mutta joka kuitenkin tukeutuu retoriikassaan ”perinteiseen metsäsuhteeseen”; väittämään että suomalaisten historia ”metsäkansana” on johtanut kestäviin, metsäluontoa kunnioittaviin metsänhoitokäytäntöihin.

Meille on toistaiseksi arvoitus, näkyvätkö nämä postmodernin jälkeiset keskustelut Vienan reitillä. Vaelteleeko Lönnrotin jalanjäljissä nyt myös metsän ja oman kehonsa yhteyttä etsivä, metsäkadosta huolissaan oleva urbaani maailmankansalainen? Vai viekö Hannu koko ongelmavyyhdin sinne mukanaan reflektoidessaan metsätilaa moniaikaisten diskurssien solmukohtana?

Sen ainakin tiedämme, että hakkuiden suhteen Vienan reitillä vallitsee tällä hetkellä rauha. Metsähallitus ja Vienan reitti ry. ovat solmineet vuonna 2021 sopimuksen, jonka mukaan nykyistä reittiä reunustaa vähintään 200 metriä leveä suojavyöhyke. Tähän sisältyy 50 metrin levyinen kaikilta metsänhoidollisilta toimenpiteiltä rauhoitettu kaistale. Vienan reitti ry.:n puheenjohtaja Paavo Keränen on kertonut, että aluetta voidaan nyt kehittää kokonaisvaltaisesti, ja että reitin yhteyteen suunnitellaan myös erilaisia matkailutapahtumia. Näyttää siis siltä, että alueen kulttuuriperintöarvot näkyvät tai jopa korostuvat vastaisuudessakin Vienan reitin maisemissa. Polkuja samoavalle tutkijalle tämä ei kuitenkaan vielä riitä: reitin maisema on niin täynnä merkityksiä, ajallisuuksia ja valtasuhteita, että uusituilla tulentekopaikoilla savunnee nuotion asemesta kynä.

Runolaulukuulumisia Etelä-Savosta

Sirkka Kosonen

(Kuva Savonlinnan kansanmusiikkipäiviltä 15.10.2022. Kuvaaja Raili Pulkkinen.)

Mikä runsauden aarreaitta löytyykään eteläsavolaisista runolauluista!

Olen kotoisin Kerimäeltä, ja Etelä-Savon maakuntataiteilijana (1.9.2021–30.6.2022) sain tehdä töitä koko Etelä-Savon alueella. Tämän apurahan myötä olen saanut tutustua tarkemmin alueeltamme kerättyihin runoihin ja sävelmiin. Suomen Kansan Vanhoista Runoista (SKVR) löytyy yli kolmetuhatta nykyisen Etelä-Savon alueelta kerättyä runoa. Näitä läpikäydessäni ilahduin, en niinkään yllättynyt, että yksi kolmasosa runoista on loitsuja.

Monet merkittävät kansanrunouden tutkijat ovat tehneet runonkeruutyötä Etelä-Savon alueella. C. A. Gottlund eli nuoruutensa Juvalla 1805 lähtien, ja hänen Juvan seudulta keräämiään runoja löytyy yli neljäsataa. Lönnrotin ensimmäinen runonkeruumatka alkoi 1828 Sammatista ja jatkui Hämeenlinnan, Heinolan, Mikkelin ja Kerimäen kautta kohti Pohjois-Karjalaa. Kaiken kaikkiaan Lönnrot keräsi 59 runoa Etelä-Savosta, niistä suurimman osan Kerimäeltä. Kiinnostavaa on myös lukea Gottlundin ja Lönnrotin keskinäisestä suhteesta, johon on liittynyt draamaakin.

Enonkoskella puolestaan eli kansanrunoilija Pietar Makkonen (1785–1851), jonka elämästä ja runoista Reijo Pakarinen on kertonut kirjassaan Pietar Makkonen – talonpoika, kirkonmies, runoniekka (2006). Pietar Makkonen ja Kerimäellä elänyt Hanno Kokki ottivat toistensa elämäntapoihin kantaa kirjoittamalla toisistaan runoja kalevalamitalla.

Armas Otto Väisänen keräsi kotipitäjästään Savonrannalta 59 kappaletta runolauluja. Näitä tullaan käyttämään aineettoman kulttuuriperinnön museossa Savonrannalla. Savonranta-Seura hallinnoi aineettoman kulttuuriperinnön museota, jonne teemme yhteistyössä Väisäsen museohuoneen. Se valmistuu toukokuussa 2023.

Vanhan Kerimäen historia -kirjassa (toim. Asko Mielonen 1993) Matti Hako kirjoittaa, kuinka Etelä-Savossa on ollut myös noitakäräjiä. Juho Rinkinen tuomittiin roviolla poltettavaksi, koska ihmiset kävivät hakemassa häneltä parannusta hammaskipuihin ja muihin vaivoihin. Kun Rinkiseltä kysyttiin, kuinka parantaminen tapahtui, kertoi hän näin: ”Langetaan polville ja luetaan hartaasti Isä meidän ja Loitsu”. Tämä tieto löytyy käräjäpöytäkirjoista vuodelta 1670. Seuraavassa pieni maistiainen siitä, millä sanoilla hän päätyi roviolle.

Emoinen neitzyt Marija,
Puhalla sulalla suula,
Herran hängellä hyvällä,
Lemböisellä leikehtelle,
Kielellä kirottomalla,
Suulla murehettomalla
Toivo nijte voiteeta,
Emoinen Neitzy Maria,
Yhexiä voitteita,
Yhäxen meren ylidze,
Meren puolen kümmenett.

Mielenkiintoista oli myös löytää runolaulujen eri toisintoja. Esimerkiksi Souvetaan Sorolaan -laulu on tallennettu melodioineen Kangasniemeltä ja löytyy Suomen kansan sävelmiä II, Karjalan runosävelmät -kirjasta (toim. Armas Launis 1930). Runotoisintoja on kerätty myös Pieksämäeltä, Enonkoskelta, Kerimäeltä, Mäntyharjulta, Säämingin Vuoriniemeltä sekä Juvalta.

Runolaulumelodioita on tallennettu Etelä-Savosta yhteensä 45, ja niistä ainoastaan Väisäsen Savonrannalta tallentamasta ”Miepä laulan lapsen virren” -laulusta on kaksi eri toisintoa. Tämä on mielestäni osoitus sävelmän muuntumisesta ja luontaisesta muuntelemisesta laulukerrasta ja laulajasta toiseen.

Tänä syksynä olen pitänyt runolaulutyöpajoja Juvalla ja Savonlinnassa eri tapahtumien yhteydessä. Olen laulattanut vuorolauluna alueeltamme kerättyjä runolauluja ja opastanut omien runojen tekemiseen. Tilaisuudet ovat loppuneet ketjutanssiin, jossa kaikki ovat laulaneet ja tanssineet yhdessä. Näistä olen saanut todella hyvää palautetta. Osallistujat ovat kokeneet riemastuttavaksi yhteisen tanssin ja laulun, koska voidakseen osallistua ei tarvitse tietää etukäteen sanoja tai tanssiaskeleita. Olen saanut innostettua ihmisiä etsimään oman alueensa arkistoihin tallennettua kansanmusiikkia, tekemään omia runoja ja laulamaan niitä. Koen, että yhdessä laulettujen laulujen kautta olen saanut ihmisiä tietoisiksi omista juuristaan ja rikkaasta eteläsavolaista runolauluperinteestä.

Elävää kulttuuriperintöä elävässä kuvassa

Pirita Kärkkäinen

(Kuva: Pirita Kärkkäinen 2022)

Kiinnostukseni luontoon heräsi jo lapsena. Olen juoksennellut metsissä ja niityillä, tutkinut muurahaispesiä ja ihmetellyt sammakonkutua. Olen kasvanut Avaran luonnon dokumenttielokuvia katsellen. Mediatutkijana olen viime vuosina kiinnittänyt huomiota dokumentaarisiin elokuviin, joiden kerronta poikkeaa tyypillisistä luonnon kuvauksista. Niissä ei kaikkitietävästi kerrota mitä kuvassa näkyy ja miksi asioita tapahtuu, vaan kerronta on monitulkinnallisempaa – sitä voisi kuvata myyttiseksi.

Myytissä alkoi kiinnostaa sen moniselitteisyys. Se on kontrasti luonnontieteitä ja rationaalisuutta korostavassa kulttuurissa, jossa se tuntuu pakenevan ja piiloutuvan. Kontrasti korostuu erityisesti luontoon ja ympäristöön kytkettynä, sillä ajassamme juuri luontoon pyritään suhtautumaan isolta osin rationaalisesti ja luonnontieteellisesti, mitattavasti. Toisaalta liitämme ympäristöömme pyhyyttä ja tunnepitoisia kokemuksia ja merkityksiä. Se näkyy myös dokumenttielokuvissa. Niissä ilmenee erilaisia merkityksiä ja arvoja, jotka samankin elokuvan sisällä voivat olla hyvin ristiriitaisia. Kuulostaa myyteiltä.

Dokumenttielokuvan tutkimuksessa myytti on yllättävänkin tuore tarkastelukulma. Staattisia määritelmiä pakeneva myytti on haastava mutta kiinnostava käsite elokuvien tutkimiseen. Elokuva puhuu moniaistisesti ja moniäänisesti, se ei kerro vain yhtä näkökulmaa. Leikkaukset, kuvakulmat, äänet ja musiikki, kaikki ovat osa sen kielioppia. Näin myös elokuvakokemus on moniaistinen ja väistämättä monitulkintainen ja elokuva oivaa maastoa myyteille.

Tutkimuksessani elokuva näyttäytyy myyttisen diskurssin alustana, niissä käydään tunteilla ja erilaisilla merkityksillä ladattua keskustelua todellisuudestamme myyttisten symboleiden avulla. Toisaalta moniaistista elokuvaa voi lähestyä myös myyttisen tietämisen areenana. Elokuvan kerronnallisten keinojen kautta tulee ilmi ja korostuu sanallisesti perustellun tiedon lisäksi myös toisenlaista tietoa. Esimerkiksi luontoon liitettävä pyhyys, luonnon ja ihmisen erillisyys, metsä terveyden ja rauhan lähteenä, luonnon viattomuus tai toisaalta vaarallisuus – tällaiset käsitykset näyttäytyvät usein elokuvissa ennemminkin kokemuksellisena kuin puhtaasti ns. rationaalisena tietona.

Myytti avaa myös kulttuurihistoriallisen ikkunan menneeseen. Saatamme pitää tiettyjä arvoja ja merkityksiä ajallemme tyypillisinä, mutta niillä voi olla pitkätkin juuret. Myytit välittävät merkityksiä ja arvorakenteita, ja ne muuttuvat hitaasti. Ne ovat elävää kulttuuriperintöä, joka elää esimerkiksi dokumenttielokuvissa. Aiheen levittäytyminen tieteidenväliselle alueelle tekee siitä erityisen kiinnostavan. Elokuvatutkimuksen lisäksi hyödynnänkin mm. folkloristista tutkimustietoa tutkiessani elokuvissa ilmenevän kulttuurisen todellisuutemme merkityksiä ja niiden muutoksia. Fenomenologisen näkökulman kautta taas tarkastelen elokuvan ja myytin kokemuksellista kytköstä.

Dokumenttielokuva pyrkii kertomaan jotain todellisuudesta, ja siksi sen tutkiminen myyttisen diskurssin ja tietämisen areenana on kiehtovaa. Millaisena kulttuuriset todellisuutemme ja tieto elokuvissa ilmenevät? Selvästi ne ainakin ne haastavat hallitsevia oletuksia eivätkä ole irrallaan menneestä. Myytti ei ole kulttuurissamme vain virheellinen uskomus, joka koetaan tarpeelliseksi murtaa. Se on nähtävissä dokumenttielokuvissa, joissa myytit puhuvat vaivihkaa mutta vakuuttavasti.