Onko kulttuuriperinnön käsitteellä selitysvoimaa?

Voiko kulttuuriperintöä määritellä?

Olin mukana opetus- ja kulttuuriministeriön asettamassa Kulttuuriperintöstrategiaa valmistelleessa ohjausryhmässä 2021–2022. Siinä työssä kulttuuriperinnön määritelmäksi valikoitui seuraava:

Kulttuuriperintöä syntyy ihmisen toiminnan tuloksena ja vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Se kertoo arvojen, uskomusten, tietojen, taitojen ja perinteiden muutoksesta. Kulttuuriperintö voi olla aineellista, aineetonta tai digitaalista. Kulttuuriperintöä uudistetaan, säilytetään ja siirretään tuleville sukupolville.

(Kulttuuriperintöstrategia 2023–2033, 12.)

Mahdollinen? Toivottavasti. Täydellinen? Ei varmastikaan. Kulttuuriperinnön käsite on moninäkökulmainen, ja liukas kuin saippua. Jokainen määritelmä jättää tunteen, että jotain olennaista jää ilmaisematta, avoimeksi. Todettakoon, että lyhyeen määritelmään ei kykene myöskään tekoäly. Kulttuuriperintö-käsitteen monitahoisuus ja avoimuus tekee siitä hankalan niin tieteessä ja tutkimuksessa kuin myös arkikäytössä.

Itselleni kulttuuriperinnön käsite on hyvin rakas. Olen työskennellyt sen läheisyydessä pitkään – ensin Opetushallituksen kulttuuriperintöopetuksen Suomen Tammi -hankkeessa ja sen jälkeen yli kymmenen vuotta Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seurassa.

Kulttuuriperintö-käsitteen myötä kulttuurin ja kulttuuriperinnön kytkös yhteiskunnallispoliittisiin kysymyksiin nousee olennaiseksi. Käsitteellä on sellaista yhteiskunnallista selitysvoimaa, jota muilla käsitteillä ei ole ja jota tarvitaan juuri nyt. Kulttuuriperintöä koskevan ymmärryksen lisäämiseksi sitä olisi syytä tarkastella yhä enemmän monitieteisesti sekä esimerkiksi sosiologian, sosiaalipsykologian, politiikan tutkimuksen, kasvatustieteen ja filosofian näkökulmista.

Hallinnon kielillä

Työurani kulttuuriperinnön parissa on osunut aikaan, jolloin kulttuuriperinnön käsitteen käyttö lisääntyi sekä tutkimuksessa että yhteiskunnallisessa keskustelussa, eli 2000-luvun alkupuoliskolta 2020-luvun alkuun.

Suomessa ratifiointiin uusia kansainvälisiä sopimuksia, kuten lempisopimukseni Faron sopimus vuonna 2017 (Euroopan neuvoston sopimus kulttuuriperintösopimuksen yhteiskunnallisesta merkityksestä, 2011), ja Unescon yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta (2003)  2013. Vuonna 2018 vietettiin myös Kulttuuriperinnön eurooppalaista teemavuotta. Sen seurauksena Suomessa tehtiin päätös laatia ensimmäinen valtion kulttuuriperintöstrategia. Suomi liittyi myös mukaan Euroopan kulttuuriperintötunnukseen (European Heritage Label). Tätä tunnusta ollaan nyt hakemassa Kalevalalle. (Lue lisää: Kalevala ja eurooppalainen eeposperinne ennen ja nyt)

Kulttuuriperintöpolitiikkaa tutkivan arkeologin Laurajane Smithin tulkinnan mukaan hallinnon sekä kulttuurilaitosten ja muiden instituutioiden kulttuuriperintöpuheessa on kyse auktorisoidusta kulttuuriperintödiskurssista (Smith 2006). Näkökulma on erityisesti valtion toimenpiteissä. Käsite on myös Eurooppa-keskeinen. Auktorisoidun kulttuuriperintödiskurssin kritiikin myötä syntyi kriittisenä kulttuuriperintötutkimuksena tunnettu suuntaus.

Kulttuuriperintöilmiöiden listaaminen maailmanlaajuisesti tai kansallisesti on tyyppiesimerkki auktorisoidusta kulttuuriperintödiskurssista. Kohteita listoille ehdottavat valtiot – ja esimerkiksi maailmanperintölistalla olevista kohteista lähes puolet sijaitsee Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Listat ja nimeämisprosessi herättävät kysymyksiä siitä, millä perusteilla kulttuuriperintöä vertaillaan ja arvotetaan.

Kohti prosessia ja merkityksiä

Suomen valtio hakee Kalevalalle Euroopan kulttuuriperintötunnusta. Tämä voi vaikuttaa siltä, että halutaan korostaa auktorisoitua kulttuuriperintödiskurssia. Kuitenkin, jos Kalevala ymmärretään kulttuuriperintönä, Kalevala asettuu yhteisen neuvottelun, keskustelun ja merkityksenannon kohteeksi juuri nyt, tässä ajassa.

Kalevalasta käytävä keskustelu on ennen kaikkea yhteiskunnallista keskustelua kulttuurista ja sen kytköksistä identiteetteihin, valtaan, omistajuuteen ja osallisuuteen sekä ekologiseen ja sosiaaliseen kestävyyteen. Keskeisimpänä on tarve kertoa tarinoita menneisyydestä äänellä, jota emme vielä ole kuulleet. Lisäksi se kertoo tarpeesta rakentaa ja tuoda näkyväksi uudenlaista yksilön ja yhteisön identiteettiä.

Keskustelu Kalevalasta kytkeytyy myös laajempaan eurooppalaiseen keskusteluun dekolonisaatiosta, jonka ytimessä on kysymys siitä, millä ehdoilla eurooppalaiset kansallisvaltiot ovat historian saatossa rakentuneet.

Erot siinä, miten kulttuuriperintö-käsitettä käytetään hallinnossa, tutkimuksessa ja käytännön työssä eivät olekaan totaalisia. Esimerkiksi alussa mainituissa Euroopan neuvoston Faron sopimuksessa ja UNESCOn sopimuksessa aineettomasta kulttuuriperinnöstä on nähtävissä kriittisen kulttuuriperintötutkimuksen näkökulmia.

Faron sopimuksessa uutta oli yhteisöjen rooli kulttuuriperinnön määrittelijänä. Sopimuksessa käytetyllä kulttuuriperintöyhteisön käsitteellä viitataan esimerkiksi joukkoon perinteen aktiivisia harjoittajia, joiden ansiosta perinne pysyy elävänä. Käsite ei kuitenkaan ole ongelmaton, eikä se ole vielä vakiintunut.

Lisäksi kulttuuriperintöilmiöiden luokka laajeni käsittämään myös aineettomia ilmiöitä, kuten tansseja, lauluja, tapoja ja käsitöitä. Kiinnostavaa on myös se, miten aineettoman kulttuuriperinnön sopimus hylkää kulttuuriperintöön liitetyn autenttisuuden käsitteen. Lisäksi se purkaa kytköstä kulttuuriperinnön ja kansallisvaltion välillä. Aineettomat kulttuuriperintöilmiöt ylittävät valtioiden rajat ja niistä voi olla maailmanlaajuisella listalla useita tulkintoja.

Faron sopimuksen ja aineetonta kulttuuriperintöä koskevan sopimuksen myötä kulttuuriperinnön käsite ja sen ymmärrys muuttui myös hallinnossa – tietyn tarkkarajaisen objektin sijaan huomio kiinnittyi myös siihen prosessiin, jonka myötä objektista tai ilmiöstä muodostuu kulttuuriperintöä. Lisäksi korostui se, että tarvitaan toimija eli joko yksilö ja yhteisö, joka kokee kulttuuriperinnön itselleen merkitykselliseksi.

Ristiriitoja – kulttuuriperintö ja yhteisö

Muutamia vuosia sitten olin puhumassa kulttuuriperintökasvatuksesta seminaarissa, jonka aiheena oli vähemmistökulttuuri ja sen kokema syrjintä historiassa ja nykyään. Puheeni lasten ja nuorten oikeudesta määritellä oma kulttuuriperintönsä haastettiin. Vähemmistökulttuuria edustavan yhteisön vanhimman mukaan lasten ja nuorten kulttuuriperintökasvatus on ennen kaikkea kodin, perheen ja yhteisön tehtävä, ja tärkeintä on, että yhteisön kulttuuriperintö siirtyy seuraavalle sukupolvelle. Vain siten yhteisön kulttuuriperintö voi säilyä ja jatkua.

Haastaminen hämmensi. Oman ajatteluni mukaan kulttuuriperintö vaatii myös nuorten näkökulmaa ja ylisukupolvista vuoropuhelua, jotta se on elävä ja merkityksellinen nyt ja tulevaisuudessa. Jälkeenpäin ajattelen, että kuulijan reaktiossa oli kyse oman kulttuurin olemassaoloon liittyvästä pelosta. Siitä, kuinka jokainen yhteisö määrittelee identiteettinsä ja olemassaolonsa kulttuuriperintönsä avulla, jota koskevat rajaukset näin ollen koetaan uhkaksi. Näin on erityisesti vähemmistöjen kohdalla: ne kokevat valtakulttuurin paineen ja uhan.

Oli itselleni tärkeä havahtua siihen, että kantaväestön ja enemmistökulttuurin edustajana minun on varmastikin helpompaa luovuttaa kulttuuriperintöni tarkasteltavaksi ja arvioitavaksi. Jos emme kykene sallimaan ja tukemaan moninaisuutta ja kyseenalaistamme vähemmistöjen oikeuden harjoittaa omaa kulttuuriperintöään, olemme yhteiskuntana epäonnistuneet. Epäluulo kaventaa vähemmistöön kuuluvien yhteiskunnallista ja sosiaalista liikkumatilaa ja luo tarpeetonta vastakkainasettelua.

Kulttuuriperintö ja yksilön oikeudet

Kulttuuriperintö on kuitenkin aina myös henkilökohtainen kysymys. Kulttuuriperintöön liittyvät tunteet, affektit, yksilöllinen kasvu sekä kehityksen ja identiteetin rakentamisen prosessi, ajattelu ja oppiminen. Jokaisella meillä on oma ainutlaatuinen suhteemme kulttuuriperintöön ja sen eri ilmenemismuotoihin.

Näin ollen, jos yhteisön oikeudet menevät yksilön oikeuksien edelle, liittyy siihen riskejä.

Teoksessa Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin (2022), Ujuni Ahmed kertoo elämästään yhteisön ja valtakulttuurin välimaastossa, paikassa, jossa sen paremmin yhteisö kuin valtakulttuurikaan eivät kykene vastaanottamaan ja hyväksymään kasvavaa nuorta tyttöä.

Ahmed kaipaa yhteiskuntaa, jossa ”viranomaiset suhtautuvat vähemmistöyhteisöissä kasvavien lasten ja nuorten oikeuksien polkemiseen yhtä vakavasti kuin siihen suhtauduttaisiin valkoisten nuorten kohdalla” (s. 106). Lisäksi Ahmed haaveilee elämästä, johon kuuluisivat nuoruuden monet puolet, kuten ”Vaatteet, Meikit, Kaverit Harrastukset. Elokuvat. Ajatukset. – Ei vain koti, koulu ja uskonto.”  

Ahmedin tarina herättää siihen, että kukaan meistä ei ole vain kulttuurinsa edustaja vaan olemme kaikki erilaisia monin tavoin. Samalla se tuo esille, miten yhteisöt ja yhteiskunnat rajoittavat mahdollisuuksiamme tuoda itsestämme esiin erilaisia puolia ja toteuttaa kokonaisvaltaista ihmisyyttä, johon kuuluvat erilaiset roolit ja identiteetit.

Kulttuureja ja kulttuuriperintöjä tulee voida myös kritisoida.

Tarvitsemme kykyä käsitellä ja reflektoida kriittisesti sitä kulttuuriperintöä, jonka keskelle synnymme ja jonka ympäröimänä kasvamme. Muutoin olemme sokeita kulttuurin ja kulttuuriperinnön välineellistämiselle ja käyttämiselle esimerkiksi tarkkarajaisen, ulos- ja poissulkevan narratiivin ja identiteetin rakentamisessa. Kun ymmärrämme kulttuurin ja kulttuuriperinnön kytköksen valtapyrkimyksiin, osaamme myös tarvittaessa vastustaa sitä.  

Meidän on tunnistettava, milloin kulttuuriperinnön harjoittaminen ei ole kestävää, eli rikkoo ihmisoikeuksia tai on haitallinen luonnolle. Kriittinen ajattelu on olennainen osa kulttuurista lukutaitoa.

Kulttuuriperintöosaaminen ja demokratia

Usein kuulee väitettävän, että kulttuuriperintö ei kiinnosta nuoria. Käynnissä oleva keskustelu muun muassa alkuperäiskulttuureista ja kulttuurisista oikeuksista todistaa muuta. Esimerkiksi Kalevalaan liittyen keskustelua kulttuurisesti omimisesta ovat käyneet erityisesti nuoret karjalaiset. (Lue lisää esim. Kallio 2023.)

Ideaalitilanteessa kulttuuriperintöprosessiin osallistuvat kaikki. Aidosti moninäkökulmainen kulttuuriperintökeskustelu edellyttää kuitenkin myös osaamista, kulttuurista kompetenssia. Lisäksi tarvitaan mahdollisuus osallistua prosessiin. Kulttuuriperintöosaaminen ja mahdollisuus osallistua kulttuuriperintöprosessiin kuuluvat kaikille, niin lapsille ja nuorille kuin aikuisillekin. Nämä molemmat ovat toimivan demokratian edellytyksiä, eikä niitä voi jättää vain kotien hoidettavaksi. Ujuni Ahmedin tarinan tytöiltä nämä mahdollisuudet puuttuvat, samoin kuin monilta muilta marginalisoiduilta ja syrjäytetyiltä ryhmiltä.

Kulttuuriperinnöllä ja kulttuuriperintödialogilla on muuttoliikkeen lisääntyessä ja myös Suomen geopoliittisen aseman ja koko maailmanjärjestyksen muuttuessa entistä keskeisempi rooli sekä kestävyyden toteutumisessa, hyvien väestösuhteiden luomisessa että kansainvälisessä yhteistyössä.