Koska Kalevalaseuran blogin kevään 2022 teemana on kirjoittajien henkilökohtainen suhde seuran vuosikirjaan, lienee sopivaa aloittaa tämä teksti muistelemalla ensikosketustani nyt kunniakkaat sata vuotta täyttäneeseen sarjaan. Aloitin folkloristiikan opinnot Turun yliopistossa 1970-luvun lopulla ja kuten moni opiskelutoverini, myös minä aloin viettää aikaani Henrikinkadun varrella sijaitsevan Fennicumin seminaarikirjastossa. Kirjaston ylempi kerros oli varattu folkloristiikan, kansatieteen ja uskontotieteen eli yhteisesti kulttuurien tutkimuksen kirjallisuudelle. Julkaisusarjat oli sijoitettu salia kiertäville hyllyille ja niiltä löytyi monien arvostettujen, ymmärrettävästi enimmäkseen ulkomaisten julkaisusarjojen vuosikertoja, joita toisinaan tuli selailluksi ahkerammin kuin pakollisia tenttikirjoja. Kotimaisista sarjoista Kalevalaseuran vuosikirja erottui sekä volyyminsa ‒ olihan sitä tuolloin ilmestynyt jo lähes 60 osaa ‒ että arvokkaalta vaikuttavan ulkoasunsa puolesta. Kirjat olivat sivumäärältään laajoja ja alun perin kovakantisina julkaistuja, mikä erotti ne hyllystöjä enimmäkseen täyttävistä vihkosista ja yliopiston kirjaston sitomon siisteistä, mutta jotenkin persoonattomista sidoksista. Vaikutelma sarjan tärkeydestä osoittautui perustelluksi, kun opintojen edetessä kävi selväksi, että vuosikirja oli tieteenalamme keskeinen ja myös oman oppiaineemme opettajille ja tutkijakunnalle tärkeä julkaisufoorumi. Muistaakseni ensimmäinen perusteellisesti lukemani vuosikirjan teksti oli Matti Kuusen numerossa 37 (1957) julkaistu ”Kalevalaisen muinaisepiikan viisi tyylikautta”, joka kuului tuolloin folkloristiikan approbaturin vaatimuksiin. Sittemmin lukukokemuksia on kertynyt sekä vanhojen että vuosittain ilmestyvien uusien vuosikirjojen parissa varmasti sadoissa artikkeleissa laskettava määrä.
Vuosikirjan 50 ensimmäistä numeroa ovat enemmän tai vähemmän satunnaisesti koostuneita artikkelikokoelmia Kalevalaseuran toimintaan liittyviltä tieteen ja taiteen aloilta. Niihin sisältyy suuri määrä kiinnostavia ja tärkeitä artikkeleja, mutta kokonaisuuksina kirjoja on vaikea erotella tai asettaa minkäänlaiseen paremmuusjärjestykseen. Numerosta 51 alkaen vuosittaiset julkaisut muuttuivat jonkin teeman ympärille rakentuviksi kokonaisuuksiksi ja tämä käytäntöhän jatkuu edelleen. Voisi sanoa, että tuosta lähtien jokaisella vuosikirjalla on ollut oma, sekä julkaisuhetkellä ajankohtaisiin aihepiireihin että kunkin lukijan henkilökohtaiseen kiinnostukseen liittyvä identiteettinsä. Kun mietin itselleni merkityksillisimpiä osia, on vastassa väistämättä runsaudenpula. Sellaisiin kuuluu esimerkiksi Kansa parantaa (KV 63, 1983), jossa sain julki ensimmäisen oman tieteellisen artikkelini ja jota voi edelleen suositella luettavaksi kansan- ja vaihtoehtolääkinnän ja niiden tutkimuksen moninaisuudesta kiinnostuneille. Yhtä hyvin sellaisia ovat Paikka ‒ Eletty, kuviteltu, kerrottu (KV 85, 2006) ja Ympäristömytologia (KV 93, 2014), jotka molemmat osuvat temaattisesti yksiin omien tutkimusintressieni kanssa. Suuri osa omaa tutkimus- ja julkaisutoimintaani on liittynyt saamelaiseen folkloreen ja kansanuskoon ja siksi nostan monista suosikeistani ensin esille kaksi Lappiin ja saamelaisuuteen keskittyvää osaa. Nämä 40 vuoden aikaerolla ilmestyneet artikkelikokoelmat Vanhaa ja uutta Lappia (KV 51, 1971) ja Saamenmaa ‒ Kulttuuritieteellisiä näkökulmia (KV 91, 2012) kuvaavat hyvin sekä jatkumoa että muutosta saamelaiskulttuurien tutkimuksessa.
Tutustu vuosikirjoihin
Lapin ja saamelaisuuden tutkimusta
Kalevalaseuran vuosikirjan ensimmäisen temaattisen numeron takakansitekstistä on luettavissa julkaisun tavoite. Se ”sisältää tiivistelmän siitä, mitä 1970-luvun alussa ollaan saamassa selville saamelaiskulttuurista”. Pyrkimyksenä on siis ollut ajankohtainen ja uusinta tutkimustietoa summaava monitieteinen kokonaisuus. Jälkikäteen tarkasteltuna kaksi asiaa kiinnittää huomiota: artikkelien valtaosassa lähestymistapa on historiallinen ‒ nykyhetken tilanne on kiinnostanut vain harvaa kirjoittajista ‒ eikä saamelaisten oma ääni juurikaan kuulu kirjan sivuilta. Esimerkiksi joikuperinnettä käsitellään ainoastaan vaikutteiden antajana taidemusiikissa. Ulkopuolisen näkökulman painotus on tietysti ymmärrettävää, koska saamelaislähtöisten tutkijoiden määrä oli Suomessa tuolloin vähäinen.
Kokoelmassa on kaksi artikkelia, joilla on ollut erityisen suuri merkitys omien tutkimustöideni kannalta. Nämä ovat Lauri Hongon ”Kerääjän rooli ja Talvadas” ja Juha Pentikäisen ”Lappalaisten perinnealuejako”. Hongon teksti on yksi ensimmäisistä hänen itsensä johtamaa Saamelaisen folkloren tutkimusprojektia eli paremmin Talvadas-projektina tunnettua tutkimushanketta (aktiivivaihe 1967‒1970) koskevista julkaisuista. Hän tekee siinä selkoa projektin perustana olleen syvätutkimukseksi kutsutun kenttätutkimusmallin lähtökohdista ja tavoitteista, ja kenttätyömetodologisten seikkojen ohella artikkelissa otetaan ensiaskelia tuolloin vasta tuloillaan olleiden tutkimuseettisten kysymysten suuntaan. Artikkeli on ollut arvokas lähde niin itselleni kuin monille muillekin projektin aineistosta tutkimusta tehneille. Pentikäinen puolestaan esittelee omaan väitöskirjaansa (1968) pohjautuvassa artikkelissa hypoteettisen, mutta mielestäni varsin vakuuttavasti empiirisellä aineistolla perustellun saamelaisperinteen aluejaon, joka heterogeenisyydessään kyseenalaistaa aikaisemman tutkimuksen yksinkertaistavan, monoliittisen kuvan pohjoisen kansan kulttuurista.
Saamenmaa-teos vertautuu kiinnostavalla tavalla aikaisempaan sisarjulkaisuunsa. Sen aihepiirit liikkuvat edelleen esimerkiksi uskonnon, musiikin ja nimistön parissa, mutta lähestymistapa on olennaisesti erilainen. Julkaisujen välillä sekä saamelaiskulttuurissa että -politiikassa on tapahtunut paljon. Saamelaisten tietoisuus oman kulttuurinsa arvosta on lisääntynyt ja siihen liittyen on kasvanut myös saamelaisten yhteiskunnallinen aktiivisuus. Tutkimuksessa vanha lappologia on muuntunut moderniksi saamentutkimukseksi, jonka etulinjassa toimivat saamelaistaustaiset tutkijat. Kirjan toimittajat ilmaisevatkin selkeästi, että Saamenmaa ‒ Kulttuuritieteellisiä näkökulmia on Kalevalaseuran panos nykyhetken saamelaisrenessanssiin. Enää ei kysytä vain sitä, mitä ulkopuoliset tutkijat voivat tietää saamelaisuudesta, vaan ennen kaikkea sitä, mitä kulttuuri merkitsee saamelaisille itselleen ja minkälaisista lähtökohdista saamentutkimusta tulisi tehdä. Nostaessaan esille kipeitäkin kysymyksiä artikkelikokoelma tosiaan on ajankohtainen ja tärkeä puheenvuoro!
Tutustu vuosikirjaan
Kertojat ja kuulijat
Saamelaiskulttuuria koskevien osien ohella haluan vielä mainita itselleni erityisen tärkeän numeron Kertojat ja kuulijat (KV 60, 1980). Siinä on mukana folkloristiikassa vakiintunut perinnelajianalyyttinen lähestymistapa, mutta pääpaino on kertojissa ja heidän kertomustensa vastaanottajissa. Tätä artikkelikokoelmaa voi hyvällä syyllä pitää jopa käänteentekevänä, sillä se kokoaa yhteen ajankohdan uusinta narratiivisen perinteen tutkimusta ja antaa artikkelimuodossa esimakua muun muassa sellaisista tieteenalan tulevista perusteoksista kuin Anna-Leena Siikalan Tarina ja tulkinta (1984) ja Annikki Kaivola-Bregenhøj’n Kertomus ja kerronta (1988). Huomion kiinnittäminen kertojayksilöihin, heidän repertoaareihinsa sekä kerronnan keinoihin ja konteksteihin ei toki ollut täysin uutta, mutta Kertojat ja kuulijat oli aikanaan yksi tärkeä merkkipaalu uusiin suuntiin hakeutuvalla tutkimuskentällä.
Kirjan eräänlaisena kokoavana johdantona toimiva Lauri Hongon ”Kertomusperinteen tutkimustavat ja niiden tulevaisuus” on nimensä mukaisesti oppihistoriallinen katsaus eri tutkimustraditioihin ja niiden tulevaisuudennäkymiin, ja sellaisena hyvä lähtökohta tarkasteltaessa myöhempien vuosikymmenten kehitystä. Erityisen maininnan ansaitsee myös kirjoittavan kertojan käsite, jolla Satu Apo luonnehtii turkulaista Karjalan evakkoa Alina Vaittista. Kirjoitettuun tekstiin suhtautuminen suulliseen esittämiseen rinnastuvana kerrontana oli sekin uutta. Nykyäänhän ainakin folkloristiikassa tutkimusta tehdään enemmän tutkittavien itse kirjoittamalla tuottamista kuin haastatteluaineistoista.
Tutustu vuosikirjaan
Tavoitteena täysi sarja
Olen opiskeluvuosista saakka kerännyt kotikirjastooni Kalevalaseuran vuosikirjaa ja tavoitteeni on, että jonakin päivänä sarjani on täydellinen. Temaattiset numerot ovat kaikki hyllyssäni ja suurin osa niitä edeltävistäkin numeroista, mutta useita puuttuu vielä, etenkin ihan alkupäästä. En varsinaisesti metsästä niitä, mutta tilaisuuden tarjoutuessa täydennän kokoelmaani mielelläni. Kiinnostukseni taitaa olla tasapuolisesti ammatillista ja bibliofiilistä! Vuosikirjassa tiivistyy sata vuotta suomalaisen folkloristiikan ja sen lähialojen historiaa, jonka aihepiireihin ja näkökulmiin on kokemukseni mukaan useinkin tarpeen palata, vaikka ajat ja niiden myötä tutkimuksen trendit muuttuvat. Satunnaisestikin käteen otetusta niteestä löytyy useimmiten jokin artikkeli, joka tekee mieli lukea tai ainakin silmäillä läpi saman tien. Lisäksi on myönnettävä, että opiskeluaikojeni jälkeen vuosittain kasvanut sarja näyttää omassa hyllyssäni edelleen yhtä vakuuttavalta ja arvokkaalta kuin aikoinaan Fennicumin seminaarikirjastossa.
Blogisarja Kalevalaseuran vuosikirja 100 vuotta
Kalevalaseuran vuosikirja -sarjan ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1921. Se kattaa folkloristiikan ja laajemmin kulttuuriperinnön tutkimusta vuosisadan ajalta. Talven ja kevään 2022 kuluessa Kalevalaseuran kutsumat blogikirjoittajat pohtivat itselleen tärkeimmiksi tulleita Kalevalaseuran vuosikirja -sarjan teoksia.
Aiemmin ilmestyneet:
Annikki Kaivola-Bregenhöj: Elämän kentiltä kansien väliin
Hanna Snellman: Luettelo avaimena
