Lauri Hongon toimittama vuosikirja Kalevala ja maailman eepokset (1987) antaa monipuolisen kuvan siitä, miten eri maita ja kielialueita edustavat tutkijat hahmottivat suullisen lauluepiikan ja kirjallisten eeposten väliset suhteet viime vuosisadan lopulla. Aihetta tarkastelee kirjassa yli 20 kirjoittajaa.
Turun yliopiston uskontotieteen ja folkloristiikan professori Lauri Honko on hyödyntänyt toimitustyössään tutkijasuhteidensa laajaa verkostoa. Honko toteaa tyytyväisenä saatesanojensa lopussa: ”Kalevalaseuran kunniakkaassa sarjassa tämä lienee kansainvälisin nide.” Kirjoittajakunta on myös harvinaisen korkeatasoinen. Mukana ovat esimerkiksi Harvardin yliopiston professori Albert B. Lord sekä virolaissyntyinen, Bloomingtonin yliopistossa vaikuttanut kielitieteilijä ja folkloristi Felix Oinas. He analysoivat Kalevalan lisäksi myös eepoksen aineistoa, Karjalasta kerättyä suullista kansanrunoutta. Lord vertailee sitä eteläslaavilaiseen, Serbiasta tallennettuun lauluperinteeseen. Oinas tarkastelee Lönnrotin käyttämää kansanepiikkaa ja venäläisiä sankarirunoja eli bylinoita.
Tutustu vuosikirjaan
Useimmat vuosikirjan kirjoittajat ovat keskittyneet kirjallisiin eepoksiin. Heihin kuuluvat esimerkiksi saksalainen Hans Fromm, Münchenissä sijaitsevan Ludwig Maximilian -yliopiston professori. Fromm selvittää eeppisten runojen suullista ja kirjallista tuottamista Kalevalan ja Nibelungenliedin avulla.
Suomalaisten asiantuntijoiden joukkoon kuuluvat vanhat kiistakumppanit, kanslianeuvos Väinö Kaukonen ja akateemikko Matti Kuusi. Artikkelissaan ”Kalevala eepoksena” Kaukonen selvittelee Lönnrotin teoksen rakennetta, kirjallista luonnetta sekä sen aatehistoriallista taustaa. Kuusen artikkeli ”Eeppiset runoketjut Kalevalan perustana” painottuu sen sijaan kansanrunouteen. Lönnrotin eepokselle Kuusi suo vain kevytkäsittelyn. Kuusen kirjoitus on merkittävä puheenvuoro karjalais-suomalaisen kansanepiikan kertovista rakenteista, myös runojen muodostamasta laajimmasta kokonaisuudesta eli suullisesta eepoksesta.
Suullisen eepoksen olemassaoloon liittyy kysymys runojen pituudesta. Eepoksen tärkeimpänä tunnusmerkkinä pidetään sitä, että se on todella pitkä kertomus. Albert Lord ja Felix Oinas antavat tietoja laulajista, jotka pystyivät esittämään tuhansien säkeiden mittaisia runoja. Kumpikin tutkija toteaa, ettei Karjalasta ja Suomesta kerätty perinne tarjoa esimerkkejä niin pitkistä lauluista. Lord esittelee artikkelissaan ’Kalevala, eteläslaavien epiikka ja Homeros’ Etelä-Serbian muslimilaulajien taitoja. Heiltä merkittiin muistiin 1800-luvun lopulla lähes 1900 säkeen laajuisia runoja. Seuraavalla vuosisadalla käytössä oli jo tallennuslaitteita. Legendaarinen tutkija Milman Parry tallensi yli 10 000 säkeen mittaisia runoja. Albert Lord ei artikkelissaan rinnasta pitkää suullista epiikkaa eepokseen. Hän tyytyy toteamaan, että eräät eteläslaavilaiset runot ovat pituudeltaan ”lähellä Homeroksen runoja” (1987, 239, 243).
Felix Oinas antaa artikkelissaan ’Venäläiset bylinat ja suomalainen kertomarunous’ tietoja siitä, miten pitkiä eeppisiä runoja laulettiin Suomen ja Karjalan itäisessä naapurimaassa. Oinaan (1987, 232) mukaan bylinoiden pituus vaihteli alle sadasta yli tuhanteen säkeeseen. Hän muistuttaa, että suomalaiset runot olivat ”jonkin verran lyhyempiä”; ne olivat laajuudeltaan viidestäkymmenestä aina neljään sataan säettä. – Suullisen runoepiikan pituutta mittaavassa ottelussa karjalais-suomalaiset laulajat siis näyttävät häviävän slaaveille.
Eepokset Kuusen kiinnostuksen kohteina
Matti Kuusi oli julkaissut vuonna 1949 väitöskirjansa Sampo-eepos. Kun Kalevalaan ja maailman eepoksiin keskittyvä vuosikirja ilmestyi, hän oli 72-vuotias. Kuusi palaa väitöskirjansa kysymyksiin eeppisiä runoketjuja käsittelevässä artikkelissaan. Hän esittelee Sampo-eepoksen keskeisen teesin artikkelinsa alaluvussa ”Sampo-eepoksen arvoitus”. Kuusen mukaan suullisen eepoksen rakentajat ovat käyttäneet sen aineksina viittä ”muinaisrunoa”. Hän määrittelee ne seuraavasti:
Väitöskirjassani käsittelin 41 762 säettä sisältävän samporunoaineiston ja jaottelin sen 33 redaktioksi ja 48 erillistoisinnoksi, jotka näyttivät palautuvan kolmeen kantaredaktioon. Kun niissä jokaisessa näytti olevan aineksia viidestä eri muinaisrunosta, Maailmansyntyrunosta, Sammontaontarunosta, Sammonryöstörunosta, Kilpakosintarunosta ja Kultaneidosta, rohkenin päätellä mainittujen runojen muodostaneen jo ainakin ”suomalais-karjalaisella yhteisajalla”, ennen Pähkinäsaaren rauhaa 1323, eeppisen runosikermän, josta sitten Karjalassa muotoutui kiinteä kosintaeepos ja Länsi-Suomessa kaksi juoneltaan yhteenkuuluvaa runojaksoa. (Kuusi 1987, 97.)
Kuusen käyttämä runoaineisto on tallennettu vasta 1800- ja 1900-luvulla. Uskon, että nykytutkijoista vain harva rohkenee arvailla, millainen sampoon liittyvä ”eeppinen runosikermä” 1300-luvun alussa eläneillä suomalaisilla ja karjalaisilla laulajilla on saattanut ollut ohjelmistossaan. Kuusi ei valitettavasti kerro, millaisia viisijaksoisia samposikermiä voidaan löytää tärkeimmästä tekstijulkaisustamme, Suomen Kansan Vanhoista Runoista.
Yksi eepoksen mittaiseen sampotarinaan liittyvistä arvoituksista on sen pituus. Miten laaja kokonaisuus Kuusen luettelemista runoista voidaan muodostaa? Arvioin tätä poimimalla viisi kyseisten runojen tallennetta Kuusen toimittamasta antologiasta Kalevalaista kertomarunoutta (1980). Siihen sisältyy myös sampoversioista tunnetuin, Arhippa Perttusen laulama 402 säkeen mittainen tallenne. Hänen versioonsa ei sisälly Maailman syntyä, Kilpakosintaa eikä Kultaneitoa kuvaavia jaksoja.
Laskin kokeeksi yhteen ”Sampo-eepokseen” kuuluvien viiden runon säemäärät, ja sain tulokseksi noin 900 säkeen mittaisen kokonaisuuden. Kun runomittaista epiikkaa julkaistaan suomeksi, sivulle ladotaan yleensä noin 30 säettä. Kuusen luettelemista runoista syntyisi siis noin 30 sivun mittainen vihkonen.
Kuusi esittää artikkelissaan, että muinaisilla suomalaisilla olisi ollut sammon tarinan lisäksi muitakin eepoksia, nimittäin ”kosintaeepos” ja ”laivaretkieepos”. Kenties komeimman kosintakertomuksen lauloi Arhippa Perttunen vuonna 1834 Elias Lönnrotille (SKVR I 1 469). Se on laajuudeltaan 452 säettä eli noin 15 painosivua. Se ei sisälly Kuusen kokoelmaan. ”Laivaretkieeposta” on vaikea hahmottaa Kalevalaisen kertomarunouden avulla; sen sisältämät Laivaretki-tallenteet ovat hyvin lyhyitä, alle 150 säkeen mittaisia tekstejä.
Siirry Suomen Kansan Vanhoihin Runoihin
Lönnrotin tekemä eepostyö tuli siis todella tarpeeseen. Vanhan Kalevalan (1835) sampojakso on jo kelpoa luettavaa; se on noin 92 sivun mittainen. Uuden Kalevalan (1849) sampokertomus on lähes kaksi kertaa laajempi. Miksi kansanrunoutemme etevä tutkija Matti Kuusi halusi rakentaa kuvaa suomalaisten laulamista eepoksista? Pyrkikö hän kohottamaan suomalais-karjalaisen kansanrunouden arvoa osoittamalla, että suullisten runojemme parhaimmisto voitiin rinnastaa Euroopan kirjallisuuden klassikoihin, antiikin ja keskiajan eepoksiin? Kuusi selittää innostustaan eepoksiin vetoamalla käsitteen moniin merkityksiin. Hän kirjoittaa: ” ’Sampo-eepos’ voi olla tutkijan fiktio ammoisen runoilijan sepittämästä runoelmasta tai Ontrei Malisen Elias Lönnrotille laulama teksti tai se mitä Lönnrot muokkasi tekstistä tai Paavo Haavikko Lönnrotin tekstistä, tai peitenimi tuhatvuotiselle prosessille, jolla ei ole alkua eikä loppua.” (1987, 106.)
Matti Kuusi antaa artikkelinsa merkittävimmissä jaksoissa (”Sampo-eepoksen arvoitus”, ”Suku- vai kyläredaktioita”) tietoja siitä, millaisia erillisistä runoista koostettuja sikermiä laulajat ovat rakentaneet samporunojen varaan. Yhdistelmät poikkeavat tutuista klassikkoteksteistä eli Ontrei Malisen ja Arhippa Perttusen sampoversioista. 1800-luvun kerääjät eivät arvostaneet useista runoista yhdisteltyjä lauluja. Axel August Borenius kehui Perttusta siitä, ettei hänen runoissaan ”tavata sitä eri runojen yhteen sekoittamista, joka huonommilla laulajilla on tavallista.”
Kuusi antaa tietoja tallenteista, joissa Sammon tarinaan on yhdistetty esimerkiksi kertomus Väinämöisen veneen veistosta ja sen yhteydessä saadusta polvenhaavasta sekä verta tulvivan vamman parantamisesta. Tiettyjen laulajien mukaan veren tulo voi loppua vasta Väinämöisen vierailtua Vipusen luona tai Tuonelassa. Kun Väinämöinen saa veneensä valmiiksi, samporetki pääsee jatkumaan kohti Pohjolaa. Menomatkan kuvaukseen laulajat ovat voineet liittäneet kertomuksen isosta hauesta, sen leukaluusta valmistetusta kanteleesta sekä Väinämöisen soitosta.
Myös Lönnrot upotti samoja erillisrunoja (mm. Veneen veiston ja polvenhaavan, Kanteleen synnyn ja soiton) omaan sampokertomukseensa. Ne näkyvät sekä Vanhassa että Uudessa Kalevalassa.
Kuusen esittämät esimerkit sammon tarinaan yhdistetyistä muista runoista tai siihen liitetyistä lyhyemmistä jaksoista (episodeista, kohtauksista) panevat miettimään. Tallenteet osoittavat, että 1800-luvun karjalaiset runonlaulajat – ainakin parhaimmat heistä – hallitsivat tekniikan, ilmeisesti useitakin, joilla eeppinen kertomus saadaan pitenemään tuntuvasti. Millaisiin mittoihin mestariluokan laulaja on esityksessään voinut yltää, kun tilanne oli innostava, aikaa oli runsaasti, ja läsnä oli hartaita ja asiantuntevia kuulijoita? Pelkään pahoin, ettei ongelmaa saada ratkaistuksi, ennen kuin tutkijoilla on käyt össään aikakone.
Kuvat
V. A. Blomstedt, Sammon ryöstö (1897). Kalevalaseura.
Matti Kuusi Lönnrotin patsaalla (1989). Kalevalaseura.
Blogisarja Kalevalaseuran vuosikirja 100 vuotta
Kalevalaseuran vuosikirja -sarjan ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1921. Se kattaa folkloristiikan ja laajemmin kulttuuriperinnön tutkimusta vuosisadan ajalta. Talven ja kevään 2022 kuluessa Kalevalaseuran kutsumat blogikirjoittajat pohtivat itselleen tärkeimmiksi tulleita Kalevalaseuran vuosikirja -sarjan teoksia.
