Kekrinpäivän palkitut 2020

Vuodesta 2017 palkintoon kuuluu myös teos taiteilija Leena Lehdon sarjasta Tulesta tulleet (2017).

---

Nuoren taiteilijan palkinto

Amanda Kauranne, Helsinki

Amanda Kauranne on paitsi muusikko ja kansanlaulaja myös radiotoimittaja ja feministi. Taiteilijana hän on luonnollisimmillaan ryhmien ja kokoonpanojen voima- ja avainhahmona. Hän on myöskin rohkeiden projektien ja kannanottojen energinen moottori, joka nostaa esille ja tekee näkyväksi yhteiskunnassa edelleen vaikeaksi koettuja ja vaiettuja aiheita. Kauranteen vaikutus näkyy mm. Verta, pornoa ja propagandaa, JUMALAUTA! -konserttisarjassa, jota FT Heidi Haapoja-Mäkelä piti kansanmusiikin uutena avauksena ja edelläkävijyytenä yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Toisaalla Kauranne toimii mm. nykykansanmusiikkia, räppiä ja kaupunkiäänimaisemia yhdistelevässä haapoja & illmari -kollektiivissa, arkaais-elektronisessa Sähköpaimen-triossa sekä laulaa Emmi Kuittisen itkuvirsiperinteestä ammentavassa Ikuisen ikävän orkesterissa. Suurelle yleisölle Kauranne lienee kuitenkin tutuin Sydänjuurilla-ohjelmastaan osana Yle Radio 1:n etno-ohjelmia. Omassa maisterikonsertissaan Kauranne käsitteli Karjala-kliseitä ja -nostalgiaa.

Arvokkaasta ja pitkäjänteisestä työstä tieteen tai taiteen parissa

Pertti Anttonen, Järvenpää

Folkloristi Pertti Anttonen on suorittanut PhD-tutkinnon Pennsylvanian yliopistossa Yhdysvalloissa vuonna 1993. Hän on työskennellyt urallaan folkloristiikan ja perinteentutkimuksen professorina useassa suomalaisessa yliopistossa – nykyisin Itä-Suomen yliopistossa – ja vierailevana professorina Yhdysvalloissa. Lisäksi Anttonen on toiminut merkittävissä rooleissa kansallisissa ja kansainvälisissä tieteellisissä organisaatioissa (NEFA, NIF, SIEF, Folklore Fellows’ Summer School).

Anttosen pääteosta Tradition through Modernity – Postmodernism and the Nation-State in Folklore Scholarship (2005) voidaan pitää folkloren, nationalismin ja moderniteetin tutkimuksen klassikkona, ja se on käännetty osittain usealle kielelle ja kokonaisuudessaan kreikaksi (2018) ja kiinaksi (2021). Anttonen kuuluu kansainvälisesti merkittävimpiin Kalevalan tutkijoihin, ja erityisesti hänen näkemyksensä Kalevalan, ideologian ja historiapolitiikan yhteyksistä ovat luoneet perustan suurelle osalle tämän hetken Kalevala-tutkimuksesta. Hänen suomenkielinen kirjallinen tuotantonsa sisältää Matti Kuusen kanssa kirjoitetun tietokirjan Kalevala-lipas (1984/1999), joka on yhä merkittävin suurelle yleisölle suunnattu Kalevalaa, sen taustoja ja kulttuurisia käyttöjä valottava teos.

Perinteentaitajat ja -tallentajat

Anneli Mäkelä-Alitalo, Helsinki

FT, dosentti Anneli Mäkelä-Alitalo on ollut aktiivinen sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran keruuvastaajana että vapaamuotoisten spontaanien mielipidetekstien ja -muistelujen kirjoittajana. Spontaaniteksteissään hän on kunnostautunut tarkkanäköisenä arjen ja aikalaisilmiöiden havainnoijana ja kuvaajana. Hän liittyi vastaajaverkkoon vuonna 2003 ja jatkaa kertomansa mukaan kolmesta syystä: ensinnäkin hän kokee olevansa SKS-ihminen, jolle Hallituskatu 1:n arkistokokoelmat sekä kirjasto ovat vuosien saatossa tulleet perin tutuiksi. Toiseksi hän historiantutkijana painottaa, että perimätieto ja muistitieto täydentävät tärkeällä tavalla kirjallisia lähteitä, koska likikään kaikesta inhimillisestä elämästä ei synny virallisia asiakirjoja tai muita kirjallisia dokumentteja. Ja kolmanneksi hän kokee olevansa täysiverinen muistelija. Hän on päijäthämäläisen maailman ohella muistellut suomalaista yhteiskuntaa monelta kantilta lapsuuden Asikkalasta Helsingin yliopistomaailmaan.

Reino Juutinen, Valtimo

Luontovalvoja Reino Juutinen teki työuransa Metsähallituksessa. Ennen eläkkeelle siirtymistään hän hoiti kansallispuistojen rakenteita Pohjois-Karjalassa, Pohjois-Savossa ja Kainuussa. Henkilökohtainen kiinnostus perinteen säilyttämiseen ilmeni muun muassa syvällisenä paneutumisena kaskenpolttoon, rukiin viljelyyn ja riihenpuintiin Kaavin Telkkämäen perinnetilalla.

Juutinen vaalii vanhoja perinteitä ja työtapoja kotiympäristössään Nurmeksen kaupungin Valtimon pitäjän Verkkojoen kylässä. Hän viljelee kaskiruista, jonka kanta on yli sadan vuoden takaa. Lisäksi hän huolehtii vanhan kaskinauriskannan ja perinteisen ryvässipulikannan säilymisestä. Juutinen elää vuodenkierron mukaan sekä havainnoi ja suojelee luontoa. Hän teki ensimmäiset hyönteishotellit pihapiiriinsä jo 20 vuotta sitten.

Eläkkeelle jäätyään Juutinen rakensi Tuprakuikan kotimuseon, jonka esineet kuvaavat entisajan työmenetelmiä niin savotassa kuin rakennuksilla. Museo on samalla kertomus maalla vaatimattomasti asuvan ihmisen arkisesta elämästä: Juutinen on pitänyt vuosikymmenien ajan päiväkirjaa sekä tallettanut ja asettanut esille omaa esineistöään kansakoulun lukujärjestyksestä lähtien. Pihapiiristä lähtee hänen tekemänsä ja Simo Hurtan mukaan nimeämänsä luonto- ja historiapolku. Lisäksi Juutinen on rakentanut Sotkamoon äitinsä lapsuudenkodin maisemiin toisen museon. Tilan pelloilla kasvaa ruista, joka puidaan riihessä joka syksy. Museoihin on vapaa pääsy.

Reino Juutinen tekee pyyteettömästi talkootyötä myös Valtimo-seuran hankkeissa. Kahtena edelliskesänä hän osallistui Tavikosken myllymuseon kunnostustöihin. Juutinen oli ollut 1960-luvulla isänsä apuna entisöimässä myllyä ja havainnoinut perinteisiä työtapoja tarkasti jo silloin.

Hanna Taimio, Helsinki

Kirjastonhoitaja Hanna Taimio on ollut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistovastaajana vuodesta 2007. Vastauksissaan hän on paneutunut monenlaisiin elämänilmiöihin ulkonäöstä lemmikkeihin ja museomuistoista kasarimusiikkiin. Varsin hienosti hän on osannut kuvata nuoruuden ehdottomuutta ja harrastusten intensiteettiä. Erityisen kiinnostava on Taimion vastaus vuoden 2018 keruuseen Kestävästä kehityksestä, valinnoista omassa ja lähipiirin elämässä. Pieniä ponnistuksia, suuria saavutuksia.  Se sisältää monenlaista pohdintaa tavallisen kuluttajan näkökulmasta – kuinka vaikeaa on osata tehdä muutoksia omassa toiminnassaan ekologisemman elämäntavan löytämiseksi. ”Ihmiskunnan ainoa toivo on teknologian kehitys ja tieteellinen tutkimus ja näihin tarvittava yhteistyössä toimiminen.” Taimio sai tekstistään kunniamaininnan vuonna 2019.